Puheterapeutin palaute 05/2010

Eemi on heinäkuussa 2 vuotta täyttävä pikkumies, jolla on Downin syndrooma. Eemi on käynyt puheterapeutin tutkimuskäynneillä 3 kertaa ajalla 16.11.09-21.5.2010.

Eemi on hyvin kontaktiin tuleva, touhukas poika, joka arastelee jonkin verran jäämistä terapiatilaan ilman äitiä. Käynnit tapahtuvat pääasiassa äidin läsnäollessa, jolloin Eemi on reipas, hymyilevä ja hyväntuulinen. Eemi keskittyy rauhallisesti touhuihinsa ja ääntelee leikkien lomassa melko paljon. Ääntely on pääasiassa vokaaliääntelyä tai p-voittoista jokeltelua. Nauttii aikuisen kanssa ääntelystä ja matkii vokaalisarjoja ja diftongeja. Seurailee keskittyneesti aikuisen suunliikkeitä. Tulee ymmärretyksi ilmeikkyytensä ja toiminnallisuuden kautta. On omaksunut myös pari viittomaa (haluan, koira), joita itse käyttää. Kotona on käynnissä tukiviittomien opetus ja vanhemmat viittovat aktiivisesti Eemille. Eemi ymmärtääkin jo useita viittomia ja osaa yhdistää niitä oikeisiin asioihin. Myös sanatasolla Eemi ymmärtää tuttujen ihmisten nimiä, kodin esineitä ja arjen tekemisiä. Vanhempien kanssa on mietitty pienen kuvakansion rakentamista Eemin katseltavaksi ja aktivoimiseksi.

Eemi on virkeä ja vastaanottavaisen tuntuinen lapsi, jonka puheenkehitys antanee vielä odottaa itseään. Viittomat ja kuvat ovatkin nykyvaiheen tärkeä kommunikointikanava, jotka kannattaa tukea ja aktivoida. Varsinaista puheterapiaa Eemi ei vielä tarvitse, sillä kodin aktiivisuus on kiitettävää ja Eemin vuorovaikutusta hienosti tukevaa. Suosittelen kuitenkin Eemille puheterapeutin seurantoja/kodin ohjauskertoja, jolloin tavoitteita on helpompi asettaa ja kehitystä tukea. Seurantakertoja voisi olla n. 10 ajalla 1.8.10.-31.7.11, jolloin Eemi täyttää 3 vuotta.

Puheterapiakäynnin jälkeen on oppinut matkimaan t-kirjaimia sisältävät helpot äänteet, kuten "tä-tä" tai "ti-ti". On satunnaisesti viittonut myös kissan ja lampun. Ei ole kuitenkaan näitä aktiivisesti viittonut vielä.

Poikatyttö harjoittelee naiselta näyttämistä

Niin, olen siis aikamoinen "äijä", monessa suhteessa. Kun iskäni ilmoitti menevänsä naimisiin, ostin kylmänviileästi mekon. Kun iskin sen päälleni ja korkkarit jalkaani, tunsin oloni niin tosi oudoksi. Eihän se nainen peilissä yhtään näyttänyt minulta? Koetin sitten kampauksen kanssa kompensoida lady-vaikutelmaa, mutta ei sekään onnistunut. Annoin kampaajan toteuttaa itseään ja vielä enemmän nainenhan minusta tehtiin. Ja onhan se kai jo harjoteltavakin, elokuussa kun on näytön paikka. Mekko sai kyllä hirveästi kehuja. Oli myös niin ihanan anteeksiantava vyötärönseudulle!

Häät meni yli odotusten, lasten kanssa. Vaikka tuo vanhempi on aikamoinen muurahaishousu, on sillä silti käytöstavat. Ja tuo nuorempi, hän se vasta hämmennystä herättikin. Kirkossa kommentoi vain musiikin loppumista ja hääpäivällisellä istui lähes putkeen kolme tuntia syöttötuolissaan. Nauraa hörötti, kun muutkin nauroivat. Iskänikin kommentoi, että eipä ole noin rauhallista vajaata 2-vuotiasta nähnyt. Eemi on kyllä ihan samanlainen kikattaja-käkättäjä-menijä pilke silmäkulmassa kuin veljensäkin. Kuitenkin malttaa istua aloillaan ihan uskomattomia aikoja toisinaan.

Häistä jatkoin kolmekymppisiin, joissa oli musta-fuksia -värikoodi, siitä johtuen vaihdoin vaatteita ja koruja kesken kaiken. Loppuun kuvasatoa. Siksi niin minä-keskeistä, kun en tahdo kenestäkään mukana olleesta kuin perheestäni, täällä kuvia esitellä.

Helleterapiaa

Puheterapiapäivä, ihanassa helteessä. Eemin koetin jättää puheterapeutin kanssa kaksin, istuskelin oven takana. Viisi minuuttia meni ja alkoi suuri poru, joka ei sitten loppunutkaan. No, äiti meni pelastamaan tilanteen ja harmi unohtui. Pian poika hymyilikin jo puheterapeutille ja meni vielä syliinkin. Ei poika vierasta, onkohan tämä nyt sitten eroahdistukseksi vielä laskettavissa?

Puheterapeutti mainitsi, että Eemi vaikuttaa hyvin rauhalliselta. On menevä ja aktiivinen, mutta ylivilkkautta ei havainnut. Ja taas meidän vuorovaikutusta pojan kanssa kehuttiin, eli kai se sitten on muidenkin mielestä erinomaista laatua. Puheterapeutti näytti kuvia suiden asennoista, kun ovat tietty kirjain sanotaan. Tietenkin sanoi nämä kirjaimet kanssa. Yllätyksekseni Eemi matki ainakin A:n, Ä:n, I:n ja E:n. Eemihän matkii myös tiettyjä, hyvin helppoja tavuja. Poika ei viito kuin "haluan" ja "koira", mutta hyvin aktiivisesti seuraa viittomia. Tänään puheterapeutilla koetettiin, osaako Eemi sanoa K-kirjainta. Viitoin sitten kakkaa ja koetin saada Eeemiä sitä matkimaan. Unohduin juttelemaan puheterapeutille, käsi kakka-viittoma -asennossa. No, Eemihän alkoi liikuttaa kättäni viittoman suuntaisesti. Ei osannut sanoa K:ta, mutta matki "korisemalla", joka kyllä lähtee samasta paikasta, kun K-kirjain.

Olen huomannut muutenkin, että vaatii minua viittomaan. Jos esimerkiksi sanon Jimi, ilman että viiton sen, Eemi nappaa käteni ja vaatii viittoman. Epäilen, että Eemillä ei vielä taidot enempiin viittomiin riitä. Mutta ajan kanssa!

Positiiviseksi tapaukseksi luonnehti puheterapeutti. Sanoi, että hyvin tottelee kiellot. Tästä olen itsekin hyvin tyytyväinen, että poika vielä ainakin on hyvin kuuliainen. Kuten kaverini kanssa puhuttiin, olen kyllä aina aina hyvin napakasti molempia poikia komentanut. Isommalla vaan menee tuulen lailla käskyt läpi useimmiten. Pääasia kuitenkin on, että pysyn kieltokannassani, sen olen ainakin tehnyt. Vaikka sitä rispektiä ei pojannappuloilta löytyisikään. Kotiintulomatkalla tämä tuulipäinen esikoinen alkoi keskustelemaan naapuripenkin mummojen kanssa. Mummot sitten houkuttelivat pojan viereensä istumaan. Ja poikahan meni. Sieltä tuli sitten koko elämäntarina, lähes. Mummot olivat innoissaan ja minua, sekä puolta bussia nauratti. Bussissa meinasi iskeä lämpöhalvaus, mutta mitä väliä. Ihana helle, ihana kesä. Helle on äidin terapiaa.

Mistä koostui äitienpäiväsoppa?

Äitienpäivä alkoi jo puolenyön jälkeen, hyvässä seurassa hyvän ystävän kanssa hyvän juoman äärellä. Aamulla se jatkui, äidin annetiin nukkua pitkään. Välillä heräsin kuiskutteluun ja kuulin, kun aamupalaa valmistettiin. Sitten ei enää jaksanut nukkua, vaan kömmin ylös. Aamupala oli katettu: juuri paistettuja karjalanpiirakoita, munavoita, tuoreita kasviksia kauniisti aseteltuna, vastapuristettua appelsiinimehua ja kahvia. Jälkiruokakin pöytään ilmestyi, ihanaa Marabou-suklaakakkua. Mikä tärkeintä, pöydässä odotti ihana nuoren taiteilijan kortti (tällä kertaa salanimellä Limi).

Seuraavaksi ojensi mies pakettinsa, josta löytyikin takuuvarmaa hittikamaa: Adidaksen jumppatrikoot ja Crocs-varvassandaalit. Oli pantu merkille, että tämä äiti kulkee melkein koko kesän varvassandaaleissa.

Sitten mies kaivoi esiin jalkakylpylaitteen. Ei muuta kun kuivuneet koivet poreilevaan, lämpimään kylpyyn ja mukaan sujautettiin pojan itse kerhossa valmistamaa, ihanan tuoksuista jalkakylpysuolaa

Tämän jälkeen jalat vielä oikeasti hoidettiin, hierottiin ja rasvattiin. En tiedä ehkä mitään parempaa, kun jalkahieronnan! Muuten olen aika herkkänahkainen hieronnalle, mutta jalat jostain syystä rakastavat sitä.Koko päivän äiti sai vaan olla, kaikki hoidettiin minun puolestani. Kyllä kelpaa! Vaikka valitankin usein ja kuuluvasti äitiyden haittapuolista, ainakin kerran vuodessa äitiys kannattaa. Ehkä jopa enemmänkin kuin kerran vuodessa. Minulla ihan oikeasti on maailman parhaat miehet, kaikki kolme.

Isoja pieniä asioita

Isompi pamautti eilen kauan aikaa kiukuteltuaan eteisessä pommin: "Äiti, minä en halua kuolla, minä en halua tulla vanhaksi ja kuolla! Minä en halua, että sinä kuolet, tai iskä kuolee tai mummo ja vaari kuolee!" Tämä ison itkun ja ahdistuksen kanssa. Enhän miä osannut kuvitellakaan, että pieni pää tuollaisia miettii ja sen takia kaikki kiukuttaa! Pitkällisten taivastarinoiden jälkeen saatiin mielikuva kuolemisesta luotua Jimin mieleen astetta miellyttävämmäksi. Itku loppui ja asia unohtui. Tuli kuitenkin syyllisyys, meillä kun ei ole koskaan mitenkään kaunisteltu kuolemisasiaa, vaan vastattu kysymyksiin totuudenmukaisesti. Poika tietää, mitä saattaa käydä, jos parvekkeelta alas hyppää. Tietää myös, miten voi käydä, jos juoksee keskelle tietä ja sieltä auto päälle ajaa. Tietää, että minun äitini asuu taivaassa. On ollut kertaalleen mukana hautajaisissa, paljon pienempänä tosin. Ehkä ei olisi pitänyt kertoa koko totuutta. Nyt ahdistaa suuresti, kun tietää miten rankkoja asioita 4-vuotias pohtii. Vedimme kuitenkin sitten hihasta tuon tarinanpehmennyskortin. Kerrottiin, että kun ihminen tulee vanhaksi, saattaa hän olla niin kipeä, että pyytää päästä taivaaseen. Ja että ei sinne joudu tai kuolla joudu vanhanakaan, jollei halua. Valheitahan tuossa tuli, mutta muuten ei pojan lohduton pelko loppunut. Jälleen kerran olen syyllistynyt poikani aliarvioimiseen: äijä miettii paljon, liikaakin. Onpa taas uusi kortti heitetty vanhemmuuden pakasta esiin, mutta ihan liian aikaisin. Odotin tätä paljon myöhemmin. Toivottavasti ei raukkaparka enää näin rankkoja asioita murehdi, näin tosissaan.


Fysioterapeutti kävi tänään Eemiä moikkaamassa. Eemi pisti parastaan: flirttaili, keimaili, kikatteli, seurusteli ja hurmasi. Fyssari kehui, että Eemi tottelee hienosti kieltoja, eikä muutenkaan vaikuta uhmakkaalta tai jääräpäiseltä. Nämä "aina aurinkoiset" down-lapset osaavat olla myös "aina jääräpäisiäkin", aurinkoisuus ei siis ole mikään taattu tavaramerkki. Variaatioita löytyy maan ja taivaan välillä, niin kuin ilman diagnoosejakin. Nyt näyttäisi siltä, että meidän kuopuksemme ei olisi niin kamalan itsepäinen, jääräpäinen, tai temperamenttinen. Tulevaisuudesta ei luonnollisesti kukaan tiedä. Fyssari myöskin epäili, että meidän kupuksemme kesällä kävelee. Ihan hurja ajatus. Hyvältä näytti Eemin meno kuulemma, aktviinen poika. Kuitenkin miettii huolellisesti siirtojaan, eikä lähde suin päin uusiin asioihin. Eemi mielummin hioo taitonsa valmiiksi, eikä lähde uhkarohkeasti kokeilemaan mitään.


Kuitenkin, kokisin vähemmän räiskyvän lapsen oikeudeksemme tuon rakkaan esikoisemme rinnalle: Jimi jäärää, Jimi väittää, Jimi ei halua totella, Jimi on jästipää! Uhmaikä tuntui alkavan jo synnytyslaitoksella. Sanotaanko näin, että esikoisemme ei ollut kovin pehmeä lasku vanhemmuuteen. Jo ensimmäisten viikkojen aikana ihan oikeasti ja rehellisesti sanottuna hiukkasen kaduin päätöstäni äidiksi ryhtymisestä. Paljon on esikoinen ottanut, mutta sitä enemmänkin antanut.

On nuo lapset kuitenkin ihan mahtavia. Ihan uskomatonta, että meille Eeminkin kanssa on kehittynyt tajuttoman hyvä "huumorintajuyhteys" jo nyt. Poika on ihan oikeasti tajuton huumorimies. Tänäänkin sohvalla Eemi makasi minun vatsani päällä, ilman että näki kasvojani. Ei tarvinnut kun jutella pehmeitä, niin poika rupesi käkättämään, vaikka tuskin puhumastani mitään ymmärsikään. Eemi aisti, että nyt tuo äiti sekoilee ja pitää nauraa. Meillä on kyllä ihan törkeän hyvä, korvaamaton yhteys Eemin kanssa. Minulla on luottavainen mieli siitä, että se säilyy, me pystytään ihan varmasti kommunikoimaan tulevaisuudessakin, tuli mikä tuli. On aika mahtavaa, että näille molemmille on periytynyt (tai imeytynyt) tämä hyvä (vai onko se oikeasti huono) huumorintaju. Olen siitä niin onnellinen. On ne ihania poikia, on.

Nainen, jolle ei koskaan tapahtunut mitään.

Minne hävisi yksi kuukausi? Se hävisi koululle, jonka kanssa olen ollut hyvin pitkälti naimisissa. Vapaa-ajan ongelmia ei ole ollut. Kaikki illat, omat ajat päivän aikana on käytetty milloin opinnäytetyöhön, milloin kurssitehtäviin. Nyt on jäljellä kolme kurssia, sekä opinnäytetyön loppuviilaus ja siihen liittyvät kypsyysnäytteet ja seminaarit. Maaliviiva häämöttää, mutta tehtävää vielä on. Olen ollut kyllä niin rikkikatki tämän projektini kanssa. Niin rikkikatki, että olen joutunut ulvomaan surkeuttani ja elämän epäoikeudenmukaisuutta, kuin pikkulikka ikään.

Kuitenkin yksi asia, josta (ainakin omasta mielestäni) olen tunnettu, on apinanraivo. Minähän menen läpi vaikka harmaan kiven, eli en luovuta, jos olen jotain päättänyt. Vaikka Eemi päätti maksimoida tuskani ja valvottaa juuri yömyöhään venyneiden, tiukimpien oppariviikkojen aikana, vaikka en päässyt edes treenaamaan (mielenterveyslääkkeeni) pariin viikkoon, niin selvisin, ainakin tähän asti. Ja selviän loppuunkin. Ja kun kouluprojektit saa päätökseen kesäkuun alussa lopullisesti, siirrytään seuraaviin asioihin. Miettiminen ei siis tule loppumaan, mutta aihe muuttuu keveämmäksi. Hyvä niin. Pitkästä aikaa siis tälle tapahtuu!

Tulin juuri treenireissulta ja kotiintulomatkalla ajattelin poiketa paikallisessa kauppakeskuksessa. Ihan vaan kävellä läpi. Ja hupsis, palasin kaksia kenkiä rikkaampana. Pakkohan ne on tähän loppuun loppukevennyksenä esitellä.

Näitä Vagabondin kenkiä olen monesti vilkuillut Aleksilla. En tiedä, mikä niissä oikeasti viehättää. Olen kerran ennenkin jo kokeillut niitä. Tänään, kun kaikista normaalihintaisista sai - 20 % alennusta, poltteli idea kenkien omistamisesta minua pahemman kerran. Sitten kun ne vielä vaan sulautuivat jalkaani ja tuntuivat ihan supermukavilta, niin ne vain lähtivät mukaan. Se vähän vieraampi, uudempi, tyylikkäämmäksi yrittävä Pirita ihastui kompromissiin näiden kenkien mukavuudessa ja ulkonäössä.




Ja kattokaa nyt näitä pohjiakin! Ei sillä, että mitä väliä niillä on, mutta onhan nää ihanat. Ihan mielellään voi näiden kanssa heittää kannat kattoon! "In the mood for harmony, Feel in Love Romance".



Sokkarilta silmilleni hyppäsivät uudenmalliset Crocsit. Näitä oli räikeänkeltaisina ja ihanansöpön vaaleanpunaisena, mutta musta voitti tällä kertaa. Nämä ovat vaan maailman mukavimmat jalkineet ja tuttu, sporttinen & rento Pirita rakastaa näitä.

Eemi Joonatan, tattimus!

Tää tatti seisoskelee aika-ajoin ihan komeitakin aikoja ilman tukea. Mutta kun jalat on rautakanget, eli downeille ominaiseen tapaan ei niitä hirveästi tykkää koukistella, niin ei ihan juurikaan kävele. Taaperokärrystä ei tykkää, käsistä tukea pitäen tahtoisi käpötellä. Jonain päivänä ja hitaasti hyvä tulee. Äijä menee kyllä semmoista vauhtia kontaten, että ei hän varmaan koe tarpeelliseksi kävellen edetäkään. Ylösnouseminen menee tosi kepeästi, saattaa ottaa vaan puntista kiinni ja nousta seisomaan. Uskon, että taidot olisi nousta ilman tukeakin, jos vaan älyäisi tehdä niin.