Isoja pieniä asioita

Isompi pamautti eilen kauan aikaa kiukuteltuaan eteisessä pommin: "Äiti, minä en halua kuolla, minä en halua tulla vanhaksi ja kuolla! Minä en halua, että sinä kuolet, tai iskä kuolee tai mummo ja vaari kuolee!" Tämä ison itkun ja ahdistuksen kanssa. Enhän miä osannut kuvitellakaan, että pieni pää tuollaisia miettii ja sen takia kaikki kiukuttaa! Pitkällisten taivastarinoiden jälkeen saatiin mielikuva kuolemisesta luotua Jimin mieleen astetta miellyttävämmäksi. Itku loppui ja asia unohtui. Tuli kuitenkin syyllisyys, meillä kun ei ole koskaan mitenkään kaunisteltu kuolemisasiaa, vaan vastattu kysymyksiin totuudenmukaisesti. Poika tietää, mitä saattaa käydä, jos parvekkeelta alas hyppää. Tietää myös, miten voi käydä, jos juoksee keskelle tietä ja sieltä auto päälle ajaa. Tietää, että minun äitini asuu taivaassa. On ollut kertaalleen mukana hautajaisissa, paljon pienempänä tosin. Ehkä ei olisi pitänyt kertoa koko totuutta. Nyt ahdistaa suuresti, kun tietää miten rankkoja asioita 4-vuotias pohtii. Vedimme kuitenkin sitten hihasta tuon tarinanpehmennyskortin. Kerrottiin, että kun ihminen tulee vanhaksi, saattaa hän olla niin kipeä, että pyytää päästä taivaaseen. Ja että ei sinne joudu tai kuolla joudu vanhanakaan, jollei halua. Valheitahan tuossa tuli, mutta muuten ei pojan lohduton pelko loppunut. Jälleen kerran olen syyllistynyt poikani aliarvioimiseen: äijä miettii paljon, liikaakin. Onpa taas uusi kortti heitetty vanhemmuuden pakasta esiin, mutta ihan liian aikaisin. Odotin tätä paljon myöhemmin. Toivottavasti ei raukkaparka enää näin rankkoja asioita murehdi, näin tosissaan.


Fysioterapeutti kävi tänään Eemiä moikkaamassa. Eemi pisti parastaan: flirttaili, keimaili, kikatteli, seurusteli ja hurmasi. Fyssari kehui, että Eemi tottelee hienosti kieltoja, eikä muutenkaan vaikuta uhmakkaalta tai jääräpäiseltä. Nämä "aina aurinkoiset" down-lapset osaavat olla myös "aina jääräpäisiäkin", aurinkoisuus ei siis ole mikään taattu tavaramerkki. Variaatioita löytyy maan ja taivaan välillä, niin kuin ilman diagnoosejakin. Nyt näyttäisi siltä, että meidän kuopuksemme ei olisi niin kamalan itsepäinen, jääräpäinen, tai temperamenttinen. Tulevaisuudesta ei luonnollisesti kukaan tiedä. Fyssari myöskin epäili, että meidän kupuksemme kesällä kävelee. Ihan hurja ajatus. Hyvältä näytti Eemin meno kuulemma, aktviinen poika. Kuitenkin miettii huolellisesti siirtojaan, eikä lähde suin päin uusiin asioihin. Eemi mielummin hioo taitonsa valmiiksi, eikä lähde uhkarohkeasti kokeilemaan mitään.


Kuitenkin, kokisin vähemmän räiskyvän lapsen oikeudeksemme tuon rakkaan esikoisemme rinnalle: Jimi jäärää, Jimi väittää, Jimi ei halua totella, Jimi on jästipää! Uhmaikä tuntui alkavan jo synnytyslaitoksella. Sanotaanko näin, että esikoisemme ei ollut kovin pehmeä lasku vanhemmuuteen. Jo ensimmäisten viikkojen aikana ihan oikeasti ja rehellisesti sanottuna hiukkasen kaduin päätöstäni äidiksi ryhtymisestä. Paljon on esikoinen ottanut, mutta sitä enemmänkin antanut.

On nuo lapset kuitenkin ihan mahtavia. Ihan uskomatonta, että meille Eeminkin kanssa on kehittynyt tajuttoman hyvä "huumorintajuyhteys" jo nyt. Poika on ihan oikeasti tajuton huumorimies. Tänäänkin sohvalla Eemi makasi minun vatsani päällä, ilman että näki kasvojani. Ei tarvinnut kun jutella pehmeitä, niin poika rupesi käkättämään, vaikka tuskin puhumastani mitään ymmärsikään. Eemi aisti, että nyt tuo äiti sekoilee ja pitää nauraa. Meillä on kyllä ihan törkeän hyvä, korvaamaton yhteys Eemin kanssa. Minulla on luottavainen mieli siitä, että se säilyy, me pystytään ihan varmasti kommunikoimaan tulevaisuudessakin, tuli mikä tuli. On aika mahtavaa, että näille molemmille on periytynyt (tai imeytynyt) tämä hyvä (vai onko se oikeasti huono) huumorintaju. Olen siitä niin onnellinen. On ne ihania poikia, on.