sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Sunnuntaikooma

"Lapset opettavat meille monia asioita, mm. oman kärsivällisyytemme rajat." [Kiitos Piuku]




Mies lähti eilen aamupäivästä rentoutumisreissullensa, palautuu tänä iltana. Pojat on antaneet ihan koko rahan edestä maistaa yh-arkea. Ihan alkajaisiksi, Jimi ei olisi halunnut isänsä lähtevän. Huusi ovella perään, kapinoi ja uhmasi. Oli kuulemma MINUN syy, että iskä lähti. Eikä kuulemma ikinä tule takaisin. No, sitä kiukkua sitten jatkui. Eemi säesti itkeskelemällä antibiootti-ilmavaivojaan. Olin ensimmäisen tunnin jälkeen jo täysin kypsä. Ja sangen epätoivoinen, koska olin tietoinen siitä että seuraavaan iltaan olisi pitkä aika. Nonparelleina kermakakun päällä; pojat nukkuivat kymmenestä puoli seitsemään. Molemmat nukkuivat päiväunet eilen, mutta silti. Kunhan mies tulee, niin minusta ei näy kuin perävalot. Painun salille päästelemään höyryjä aivan taatusti.




Pari sunnuntaikuvaa näistä viimeisen vuorokauden aikana mun hermoni räjäyttäneistä kullannupuista. On ne kuitenkin ihan ihania, kun kerran kuvissakin näyttävät ihan enkeleiltä?
























lauantai 27. helmikuuta 2010

Bright feelings and bright colours

Selvisimme 4-päiväisestä sairaalareissusta kunnialla. Maanantai-iltana poika vielä meinasi itkiessään melkein saada happensa loppumaan. Silloin vasta iski epätoivo; Eemi ei parane IKINÄ. Itkin, paruin ja manasin. Sain virtuaalitukea ja puhelintukea mieheltä sekä muistin edesmenneen äitini lausahduksen: "Kun on kaikkein epätoivoisin hetki, on ylämäen aika". Niin se vaan taas piti paikkansa, Eemi rupesi paranemaan sillä siunaaman hetkellä. Ensimmäinen sairaalareissu, jonka syynä siis: kurkunpääntulehdus, korvatulehdus sekä mahdollisesti adeno-virus. Ihan komea repertuaari näin ensikertalaiseksi. Herra ex-potilas on entisellään, antibioottikuuri tosin tuntuu vääntävän vatsaa, mutta ei onneksi pahasti.


Poljille vaatetta, pitkästä aikaa! En ollut pillifarkuista ihan varma, ovatko liian tyttömäiset. Mutta what the heck, passaavat meidän rimppakintulle. Ja Martti-paidasta oli poika kovin onnellinen. Nämä siis Jimille, Lindex.




Nämä Eemille, ihan perushousuja ja keväinen paita. Harmaat housut KappAhl, muut Lindex.




Nämä Eemille, yöpuvut ovat aivan finaalissa. KappAhl.




Ja tämä tuulta ja vettä hylvivä takki Jimille. Lindex.


Ps. Nämä kuvat ja tekstit menivät ihan miten sattuivat, vaikka kuinka yritin. Antakaa anteeksi, nyt ei ole ollenkaan esteettinen blogimerkintä. Ne eivät totelleet mua! Hermot meni ja aika loppui.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Huuruisia sairaalaterkkuja kevättoivolla höystettynä


Täällä äiti ja Eemi, sairaalassa. Ihkaensimmäinen lasten aiheuttama sairaalakeikka! Mulla on kyllä luvattoman terveet pojat olleet. Täällä nyt ollaan siis Eemin hyvin yhtäkkisesti alkaneen kurkunpäätulehduksen takia. Perjantaiaamuna yskäisi ekan kerran, pikkuhiljaa rohisi ja vinkui enemmän. Perjantai-iltana nukkumaanmenon jälkeen heräsi toista kertaa itkemään: haukkoi happea raukka pieni. Mies minut rauhoitteli (oli kun joku rentoutuskasetti) ja pyysi pikkuhiljaa ambulanssia soittamaan, kunnes tilanne laukesi. Siitä sitten mies ja Eemi lähtivät KOKSiin, jolle tielle jäivät, tänään vaihdettiin vuoroa. Kaikki hyvin, potilas vinkuu ja pihisee ja rohisee, mutta kuumetta ei ole. Vauhti ja iloinen elämänasenne ovat myös edelleen kohdillaan. Koska kukaan ei ole kuolemassa ja mullakin iloinen fiilis törkeästä univelasta huolimatta, laitan pari kuvaa kevääseen kaikesta tästä tappopakkasesta ja lumen määrästä huolimatta, uskoen.


Veljekset kylpyhommissa muutamaa tuntia ennen Eemin sairaalaanlähtöä.






Ja veljesten kevätasut. Nämä Ellokselta, erinomaiseksi havaittuja, kovasti kehuttuja. Sekä itseni, että muiden toimesta. Jimillä oli viime keväänä ja syksynä vastaava, vain eri väreillä: fleecevuorattu kurapuku, ihan tajuttoman hyvä. Pestävät, iskunkestävät. Suosittelen lämpimästi! Ja pakko vielä mainita, että vielä sinisenä kaikenlisäksi. Jimin synnyttyähän käytin pojalla pelkästään sinistä aika pitkän aikaa. Niin pitkään, että sain siihen totaaliällötyksen. Nyt kuitenkin, on sininen ruvennut maistumaan uudestaan.

Näitä löytyy myös seuraavan värisinä:






Ps. En ole ihan varma, onko minusta coolia pukea lapsensa samanlaisiin asuihin. Täytyy koittaa. Ehkä sopivissa määrin, luulisin. Ei ole tarkoitus tehdä pojista kaksosia kuitenkaan. Aika hullunkuriset kaksosethan ne oisvattenkin :D



perjantai 19. helmikuuta 2010

Erityistä pohdintaa

Kammettiin tänään terveysasemalle, Eemiltä kun on jo jonkin aikaa pitänyt tutkia kilpirauhasarvot. Näissä saattaa olla jotain häikkää, se on yksi monista down-diagnoosin mahdollisista lisäosista. Nyt sitten saatiin lisäpontta, kun meidän jumikakka on kuukauden verran tuottanut toista ääripäätä. Erityislapsen äidillä heti päässä kilahtaa: "Ahaa, diagnoosin mukanaan tuoma erityisbonus: keliakia". Nyt sekin sitten samaan syssyyn tutkitaan pois mieltäni häiritsemästä. Toivottavasti olen väärässä ja tuon vatsan löysyyden aiheuttaa jokin muu. Eemi se suoritui urheasti verikokeista, vilkutti ja hymyilikin vielä lähtiessämme lässyttävälle naislaumalle.

Tämä käynti sai minut pitkästä aikaa miettimään tätä puolentoista vuoden taivalta. Kaikkia niitä tunteita, joiden kautta tähän ollaan tultu. Shokkivaiheesta hämmennykseen, hämmennyksestä ymmärrykseen, ymmärryksestä sopetumiseen. Jälkeenpäin ajateltuna kaikki on mennyt ihan järkevästi sykleissä. Ensin petyin, suutuin, katkeroiduin. Ei meille ei. Minä en halua. En tahdo katkeroituneeksi erityislapsen äidiksi. Satoja kertoja mietin ihanaa synnytystä ja sitä, että mitä jos meille vain olisikin syntynyt tavallinen lapsi.

Seuraavaksi iski aivan järjetön vauvakuume, jo synnärillä. Katsoin kateellisena äitejä, täydellisine lapsineen. Ajattelin, että vielä minäkin "korjaan" tämän tilanteen, käyn hakemassa perustirriäisen, terveen vauvan. Pitkään oli kauhea hinku saada vauva, osittain väärin perustein.

Kun hyväksyin sen, että meillä on erityislapsi, käynnistyi toisenlainen, tyhmä ajatusmalli. Jospa meillä olisikin sitten kaikkein fiksuin, lahjakkain ja onnekkain down-lapsi? Tuli kamala tarve saada sitten edes semmoinen kultalusikka suussa syntynyt erityislapsi, valioyksilö omassa sarjassaan. Kun kävin kerhoissa ja muissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa ihmiset eivät Eemistä tienneet, iski ahdistus. "Ne katsoo kaikki. Ne halveksuu. Ne pitää Eemiä kamalana. Ne säälii". Koin kamalan ahdistavana kaikki tällaiset tilanteet ja koin asiakseni puolustella Eemiä, Eemin paremmuutta ja omaa olemistani.

Aivan pahimman shokkivaiheen läpikäymiseen meni pari päivää. Ahdistavaa, murehtivaa pohdintavaihetta kesti kuitenkin muutama kuukausi. Mietin, mietin, mietin, mietin. Mitä jos? Tämän jälkeen ajattelin jo olevani sinut asian kanssa. Kuitenkin kun Eemi oli lähemmäs vuotta, huomasin, että minun ei tarvi. Minun ei tarvitse omistaa down-valioyksilöä. Minun ei tarvi murehtia toisten ihmisten reaktioita. Minun ei tarvitse murehtia tulevaisuutta, worst case -scenariot ovat turhia. Riittää, että elän päivä kerrallaan. Ja ei, toisen lapsenikaan ei tarvi olla pikkuprofessori, minun ei tarvitse päteä hänenkään kauttaan vain sen takia, että toinen lapseni on erityinen. Kaikenlainen kilpajuoksu on turhaa. Pystyin mennä väkijoukkoihin pää pystyssä Eemin kanssa ja olla välittämättä ihmisten katseista. Eikä minun varsinkaan tarvinnut ruveta analysoimaan niitä. Saatoin olla kevein mielin, ylpeänä ja näyttää omalla itsevarmuudellani olevani sinut poikani diagnoosin kanssa. Olin muodostunut sopivan röyhkeäksi leijonaemoksi, ilman turhaa skeptistä, kyräilevää, päällekäyvää asennetta. Enää en sano, että sopetumisprosessi on valmis, sitä en enää tee. Uskon nyt, että erityislapsen äidiksi kasvaminen on elinikäinen prosessi. Ja enää ei ole vauvakuumettakaan. Nämä epätäydellisen täydelliset kaksi alkaa tuntua päivä päivältä parhaimmalta ratkaisulta, sopivimmalta lapsimäärältä.

Kuitenkin, voin aivan täysin käsi sydämellä sanoa, että enää en kelaa Eemin syntymähetkeen ja mieti lasta normaalikromosomistolla. Enää ei kirpaise katsella Sairaalaa ja katsoa, kun äidit synnyttävät peruspalleroita. Ei, se ekstrakromosomi on meillä, on ja pysyy. Enkä pois antaisi. Eemi on antanut käsittämättömän paljon meille. Poika on kasvattanut minua uskomattoman paljon. Ainakin puolet itsekkyydestäni ja ennakkoluuloistani on tippunut pois. Minusta on tullut suvaitsevaisempi, avarakatseisempi. Olen koettanut oppia pois selän takana puhumisesta, turhasta ihmisten arvostelusta. Koetan antaa kaikkien kukkien kukkia. Uskon, että Eemi on opettanut minua olemaan parempi ihminen. Täydellistä hän ei minusta pysty tekemään, kuka sitä haluaisikaan, mutta vähän paremman kuitenkin. Aika upean opetuksen olen lapseltani saanut, eikö vain?

Celine Dionin New day has come ( http://www.youtube.com/watch?v=16cRKh780n0 ) on kuin tehty ajatuksistani Eemille. Ihme, jota odotettiin kauan. Enkeli.

I was waiting for so long
For a miracle to come
Everyone told me to be strong
Hold on and don't shed a tear

Through the darkness and good times
I knew I'd make it through
And the world thought I had it all
But I was waiting for you

Hush, love

I see a light in the sky
Oh, it's almost blinding me
I can't believe I've been touched by an angel with love
Let the rain come down and wash away my tears
Let it fill my soul and drown my fears
Let it shatter the walls for a new, new sun
A new day has...come

Where it was dark now there's light
Where there was pain now there's joy
Where there was weakness, I found my strength
All in the eyes of a boy

Hush, love

I see a light in the sky
Oh, it's almost blinding me
I can't believe I've been touched by an angel with love
Let the rain come down and wash away my tears
Let it fill my soul and drown my fears
Let it shatter the walls for a new, new sun
A new day has...come


Ps. nyt se on sitten esikoisellakin diagnoosi: H53.0, ihan vaan laiska silmä. Mistäs saatais mullekin? ;)

torstai 18. helmikuuta 2010

Aina on joku kuume!

Uutta Facebook-ryhmää lainatakseni: naisella on aina joku kuume. Viimeisen vuoden aikana sykleissä havaittu seuraavia: JÄRKYTTÄVÄ vauvakuume, lastenvaatekuume, sisustuskuume, kenkäkuume, omavaate-kuume, asustekuume, treenivaatekuume. Päällä on enää kenkä-,omavaate- ja asustekuume. Päätin esitellä kenkäkuumeen viimeaikaisia tuotoksia, sekä helmiostokset kampaamosta. Mainittakoon, että kaikki ovat ale-tuotteita. Kovin kovin harvoin ostan mitään "täysihintaista".





Nilkkurit, Aleksi 13 & Avokkaat, OIS, Aleksi 13









Pakollinen teinix-vahvistus kenkävalikoimaan, Spirit Store, Aleksi 13








Saappaat, SOKOS






Sekä surkean päänahkani pelastaja: Bio + original, special shampoo. Hilseshampoona mainostettu, mutta myyjätäti sanoi tämän tepsivän lähes kaikkiin hiuspohjan ongelmiin. Minullahan kutittaa ja tekee vaikka mitä. Ja jo kahden pesun jälkeen huomasin eron, uskomatonta.

Minulla on myös nopeasti likaantuvat, sekä helposti takkuuntuvat hiukset. Kun kampaamotäti suositteli Bonacuren hiuksiin jätettävää hoitoainetta, melkein nauratti: tuohan menee koko pullo kerralla. Minun hiukseni kun muistuttavat pesun jälkeen yhtä tuhnupalloa, jos ei hoitoainetta laita. Skeptisenä ostin, mutta sehän toimi! Ei tarvinnut laittaa paljon ja selväksi lähti ilman kyyneleitä. Halleluja. Ja vielä kaiken lisäksi: tuoksuu TAIVAALLISELLE! Tuoksufriikki kiittää.


keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Kaaosteoria

Minä tungen kaiken kaappiin toivoen, että ovi pysyy kiinni. Kenkäkaappini: kaaos, vaatekaappini: kaaos. Korujani olen säilyttänyt kesät talvet sulassa solmussa parvekkeella sijaitsevassa arkussa, tämä on ainakin yhtä ystävääni suuresti naurattanut. Kun kerran kolmenkymmenen asteen pakkasella, pimeässä koetin etsiä korvakoru-kaulakoru-rannekoru -settiäni, mulle riitti. Ja kun löysin kiiressä treenaamaan lähtiessäni vain toisen parin treenikengistä, mulle riitti.


Mies ehdotti Raja Market -käynnillämme ilmeisesti ruuvien sun muiden nippeleiden säiltykseen tarkoitettua, ei niin kaunista, hervottoman kokoista boksia. Repesin nauruun, mutta hyväksyin kuitenkin miehen idean. Ei se ainakaan pahempaan suuntaan voinut tilannetta viedä! Mies oli salaa asentanut ja vielä kuskannutkin korut paikoilleen. Itse jouduin nuo isoimmille kaulakoruille tarkoitetut naulat laittaa, vihjailuistani huolimatta. Tältä tämä rumassa paketissa oleva epäjärjestys näyttää. On meinaan korut paikoillaan, vaikkakaan ei niin söpösti!



Saanko esitellä insinöörinavovaimomaiset ratkaisuni, kadehtikaa!








Ja ne sikinsokinkengät: katsokaa! Vaikkakaan tässä eivät ole kaikki. Mutta ne loputkin on ihan siististi. Uskokaa tai älkää.








Mihinkäs se kissa karvoistaan pääsee. Vai pääsisiköhän se, edes pikkaisen?

Hei hou, tästä lähtee!

Kauan tätä on mietitty, kauan on päätöstä kypsytelty. Nyt ollaan tässä: oma blogiurani on avattu!

En osaa luvata mitä tulee. Elämäni pyörii temperamenttisen esikoispoikani ja erityisen down-poikani ympärillä. Pitäähän tuota isointakin elämäni miestä pitää pyörteissä mukana. Muutoin kiinnostukseni pyörivät treenauksen, vaatteiden, ystävien ja tyttömäisten, turhamaisten hömpötysten ympärillä.

Tervetuloa mukaan!