sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Kolmas ihme

Polttarit oli vietetty, häät edessä. Heinäkuun alkupuolella, kovilla helteillä meinasin pyörtyä. Mietin, että mitä kummaa. En ole koskaan ollut pyörtymisherkkä matalista verenpaineista huolimatta. Ihmeellistä vihlontaa myös alavatsalla, jota ei normaalisti ennen menkkoja ole ollut. Iltapalelut 28-asteisessa kämpässä oli myös kohtuuihmeellistä, mutta olihan talossa ollut vielä 32-asteista muutamaa päivää aikaisemmin. Kuitenkin miehelle heitin ajatuksen mahdollisesta raskaudesta ilmoille. Tämä mahdollinen raskaus oli hyvin epätodennäköinen ja tuolla hetkellä myös ei ollut kovinkaan toivottu. Häät tulossa ja olen aina sanonut, että häissäni minä en missään nimessä ole raskaana. Vauvakuumekin oli ensimmäistä kertaa moneen vuoteen häipynyt. Hetken raskausajatusta pyöriteltyäni sanoin miehelle, että ei se ole mahdollista. Ei meillä, ei noin vähällä. Enkä minä halua.

Seuraavana helteisenä maanantaina päätettiin miehen kanssa ottaa ihkaensimmäinen, ihkaoikea terassikierros, joka aloitettaisiin jo päivällä. Tästä oltiin aivan innoissamme. Menkat piti alkaa tiistaina, joten päätin ihan varmuuden vuoksi hankkia raskaustestin. Sitten voisin hyvällä mielellä rällästää. Maanantaipäivällä muistin testin ja sen tein, kun mies oli roskanvientireissulla. Kun siihen piirtyi nopeasti viiva, fiilikseni oli kohtalaisen pöllämystynyt. Ei, ei ei! Ei nyt, miten tämä voi olla mahdollista? No, tiesin kyllä miten, mutta silti ihmettelin. Todennäköisyysprosentti kun oli aika pieni. Testissä näkyi selvästi kaksi viivaa, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Kun mies tuli sisään, vedin hänet makkariin ja iskin testipuikon käteen. Tuossa vaiheessa jo nauraen sanoin, että ”Kiva, kato nyt.” Mies oli hetken ihmeissään, mutta alkoi nauraa. Reaktio oli hyvä, paljon parempi kuin minulla. Aika sekavissa tunnelmissa meni tuo päivä, mutta seuraavana aamuna olin jo iloinen sattuneesta. Se oli tarkoitettu niin!



Vannoin, että tässä raskaudessa en ota paniikkia. Päätös kesti tasan päivän! Sitten aloinkin huolehtia liian vähän tummentuvista viivoista raskaustesteissä, oireiden vähyydestä, milloin mistäkin. Diagnosoin itselleni tuulimunaraskauden. Kävin ensimmäisessä ultrassa liian aikaisin, jonka takia sain lisäpaniikin aihetta pitkäksi kahdeksi viikoksi. Kuitenkin viikoilla 8+0 meillä oli vauvan kanssa ensimmäinen virallinen tapaaminen, jossa pieni alku erottui jo hienosti ja sydän tykytti upeasti.



Jostain syystä olen tässä raskaudessa pelännyt enemmän kuin kummassakaan aiemmassa. Olen ollut aivan varma siitä, että sikiö ei selviä. Meille ei tule vauvaa. Kun yksi pelonaihe on helpottanut, seuraava on tullut tilalle. En ole osannut vauvasta nauttia kun lyhyitä aikoja kerrallaan. Kun vatsassa potkitaan, en ole uskaltanut ajatella, että tuo potkija tulee vielä olemaan meidän kotonamme. Pieni tulee ihan oikeasti meidän kolmanneksi lapseksemme ja on oma persoonansa, oman näköisensä. Uusi ihminen. Noin rohkeasti en ole yksinkertaisesti uskaltanut muutamia sekunteja pidempään ajatella.

Aktiivisuustasoltaan vauva vatsassani on yliaktiivisen isoimman veljensä ja superrauhallisen nuoremman veljensä välimaastossa. Vauva melskaa kuitenkin hienosti ja potkut ovat vahvoja. Ei kuitenkaan ole jatkuvassa liikkeessä, huilailee säännöllisesti. Erityispiirteenä kuulimme viime viikolla vauvalla olevan huippupitkät sääret, ilmankos potkuissa on voimaa.

Tämä raskaus on ollut siis henkisesti tosi vaikea ja niin myös fyysisesti ehdottomasti rankin. Pahaa oloa oli tosi pitkään, miltei viikolle kaksikymmentä. Sen jälkeen olin todella pahassa flunssassa kuukauden verran. Liitoskivut ovat olleet tiiviisti seuranani hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen. Olen siis fyysisesti tuntenut pitkään olevani raskaana, henkisesti taas olen pienesti ihan tässä viime päivien aikana uskaltanut ajatella meille vauvan vielä maaliskuussa tulevan. Ärsyttää ja harmittaa, että täytyy olla tämmöinen äärimmäisen pessimisti, varsinkin näissä raskausasioissa. Kuinka helppoa olisi vaan luottaa, että kaikki menee hyvin. Kuitenkaan ei vaan pysty. Jos maaliskuussa tämä kaikki päättyy onnellisesti, olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

Meidän kolmas ja hyvin todennäköisesti viimeinen vauvamme, odotamme sinua. Voi hyvin siellä majassasi, pois ei saa tulla ennen maaliskuun 21. päivää. Nähdään sitten. <3


3 kommenttia:

  1. <3
    Ihanalle kolmannelle ihmeelle.

    VastaaPoista
  2. *halirutistus* Puhaltaa huspois turhat huolet


    ....vaikka hyvin ymmärtääkin sun ajatusmaailman...

    VastaaPoista
  3. Halit pienen ihmisen johdosta <3
    Toivottavasti saat huolia kipattua pois. Ehtiihän niitä sitten murehtia jos on syytä, tai huomata, ettei olisi ollut syytä. :) (eihän suurimmalla osalla ole mitään, mutta miksi silti sitä on huolissaan niin kovasti, se on joku äitiyden ihme juttu).

    VastaaPoista