Kammettiin tänään terveysasemalle, Eemiltä kun on jo jonkin aikaa pitänyt tutkia kilpirauhasarvot. Näissä saattaa olla jotain häikkää, se on yksi monista down-diagnoosin mahdollisista lisäosista. Nyt sitten saatiin lisäpontta, kun meidän jumikakka on kuukauden verran tuottanut toista ääripäätä. Erityislapsen äidillä heti päässä kilahtaa: "Ahaa, diagnoosin mukanaan tuoma erityisbonus: keliakia". Nyt sekin sitten samaan syssyyn tutkitaan pois mieltäni häiritsemästä. Toivottavasti olen väärässä ja tuon vatsan löysyyden aiheuttaa jokin muu. Eemi se suoritui urheasti verikokeista, vilkutti ja hymyilikin vielä lähtiessämme lässyttävälle naislaumalle.
Tämä käynti sai minut pitkästä aikaa miettimään tätä puolentoista vuoden taivalta. Kaikkia niitä tunteita, joiden kautta tähän ollaan tultu. Shokkivaiheesta hämmennykseen, hämmennyksestä ymmärrykseen, ymmärryksestä sopetumiseen. Jälkeenpäin ajateltuna kaikki on mennyt ihan järkevästi sykleissä. Ensin petyin, suutuin, katkeroiduin. Ei meille ei. Minä en halua. En tahdo katkeroituneeksi erityislapsen äidiksi. Satoja kertoja mietin ihanaa synnytystä ja sitä, että mitä jos meille vain olisikin syntynyt tavallinen lapsi.
Seuraavaksi iski aivan järjetön vauvakuume, jo synnärillä. Katsoin kateellisena äitejä, täydellisine lapsineen. Ajattelin, että vielä minäkin "korjaan" tämän tilanteen, käyn hakemassa perustirriäisen, terveen vauvan. Pitkään oli kauhea hinku saada vauva, osittain väärin perustein.
Kun hyväksyin sen, että meillä on erityislapsi, käynnistyi toisenlainen, tyhmä ajatusmalli. Jospa meillä olisikin sitten kaikkein fiksuin, lahjakkain ja onnekkain down-lapsi? Tuli kamala tarve saada sitten edes semmoinen kultalusikka suussa syntynyt erityislapsi, valioyksilö omassa sarjassaan. Kun kävin kerhoissa ja muissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa ihmiset eivät Eemistä tienneet, iski ahdistus. "Ne katsoo kaikki. Ne halveksuu. Ne pitää Eemiä kamalana. Ne säälii". Koin kamalan ahdistavana kaikki tällaiset tilanteet ja koin asiakseni puolustella Eemiä, Eemin paremmuutta ja omaa olemistani.
Aivan pahimman shokkivaiheen läpikäymiseen meni pari päivää. Ahdistavaa, murehtivaa pohdintavaihetta kesti kuitenkin muutama kuukausi. Mietin, mietin, mietin, mietin. Mitä jos? Tämän jälkeen ajattelin jo olevani sinut asian kanssa. Kuitenkin kun Eemi oli lähemmäs vuotta, huomasin, että minun ei tarvi. Minun ei tarvitse omistaa down-valioyksilöä. Minun ei tarvi murehtia toisten ihmisten reaktioita. Minun ei tarvitse murehtia tulevaisuutta, worst case -scenariot ovat turhia. Riittää, että elän päivä kerrallaan. Ja ei, toisen lapsenikaan ei tarvi olla pikkuprofessori, minun ei tarvitse päteä hänenkään kauttaan vain sen takia, että toinen lapseni on erityinen. Kaikenlainen kilpajuoksu on turhaa. Pystyin mennä väkijoukkoihin pää pystyssä Eemin kanssa ja olla välittämättä ihmisten katseista. Eikä minun varsinkaan tarvinnut ruveta analysoimaan niitä. Saatoin olla kevein mielin, ylpeänä ja näyttää omalla itsevarmuudellani olevani sinut poikani diagnoosin kanssa. Olin muodostunut sopivan röyhkeäksi leijonaemoksi, ilman turhaa skeptistä, kyräilevää, päällekäyvää asennetta. Enää en sano, että sopetumisprosessi on valmis, sitä en enää tee. Uskon nyt, että erityislapsen äidiksi kasvaminen on elinikäinen prosessi. Ja enää ei ole vauvakuumettakaan. Nämä epätäydellisen täydelliset kaksi alkaa tuntua päivä päivältä parhaimmalta ratkaisulta, sopivimmalta lapsimäärältä.
Kuitenkin, voin aivan täysin käsi sydämellä sanoa, että enää en kelaa Eemin syntymähetkeen ja mieti lasta normaalikromosomistolla. Enää ei kirpaise katsella Sairaalaa ja katsoa, kun äidit synnyttävät peruspalleroita. Ei, se ekstrakromosomi on meillä, on ja pysyy. Enkä pois antaisi. Eemi on antanut käsittämättömän paljon meille. Poika on kasvattanut minua uskomattoman paljon. Ainakin puolet itsekkyydestäni ja ennakkoluuloistani on tippunut pois. Minusta on tullut suvaitsevaisempi, avarakatseisempi. Olen koettanut oppia pois selän takana puhumisesta, turhasta ihmisten arvostelusta. Koetan antaa kaikkien kukkien kukkia. Uskon, että Eemi on opettanut minua olemaan parempi ihminen. Täydellistä hän ei minusta pysty tekemään, kuka sitä haluaisikaan, mutta vähän paremman kuitenkin. Aika upean opetuksen olen lapseltani saanut, eikö vain?
Celine Dionin New day has come (
http://www.youtube.com/watch?v=16cRKh780n0 ) on kuin tehty ajatuksistani Eemille. Ihme, jota odotettiin kauan. Enkeli.
I was waiting for so long For a miracle to come Everyone told me to be strong Hold on and don't shed a tear Through the darkness and good times I knew I'd make it through And the world thought I had it all But I was waiting for you Hush, love I see a light in the sky Oh, it's almost blinding me I can't believe I've been touched by an angel with love Let the rain come down and wash away my tears Let it fill my soul and drown my fears Let it shatter the walls for a new, new sun A new day has...come Where it was dark now there's light Where there was pain now there's joy Where there was weakness, I found my strength All in the eyes of a boy Hush, love I see a light in the sky Oh, it's almost blinding me I can't believe I've been touched by an angel with love Let the rain come down and wash away my tears Let it fill my soul and drown my fears Let it shatter the walls for a new, new sunA new day has...comePs. nyt se on sitten esikoisellakin diagnoosi: H53.0, ihan vaan laiska silmä. Mistäs saatais mullekin? ;)
