sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Kolmas ihme

Polttarit oli vietetty, häät edessä. Heinäkuun alkupuolella, kovilla helteillä meinasin pyörtyä. Mietin, että mitä kummaa. En ole koskaan ollut pyörtymisherkkä matalista verenpaineista huolimatta. Ihmeellistä vihlontaa myös alavatsalla, jota ei normaalisti ennen menkkoja ole ollut. Iltapalelut 28-asteisessa kämpässä oli myös kohtuuihmeellistä, mutta olihan talossa ollut vielä 32-asteista muutamaa päivää aikaisemmin. Kuitenkin miehelle heitin ajatuksen mahdollisesta raskaudesta ilmoille. Tämä mahdollinen raskaus oli hyvin epätodennäköinen ja tuolla hetkellä myös ei ollut kovinkaan toivottu. Häät tulossa ja olen aina sanonut, että häissäni minä en missään nimessä ole raskaana. Vauvakuumekin oli ensimmäistä kertaa moneen vuoteen häipynyt. Hetken raskausajatusta pyöriteltyäni sanoin miehelle, että ei se ole mahdollista. Ei meillä, ei noin vähällä. Enkä minä halua.

Seuraavana helteisenä maanantaina päätettiin miehen kanssa ottaa ihkaensimmäinen, ihkaoikea terassikierros, joka aloitettaisiin jo päivällä. Tästä oltiin aivan innoissamme. Menkat piti alkaa tiistaina, joten päätin ihan varmuuden vuoksi hankkia raskaustestin. Sitten voisin hyvällä mielellä rällästää. Maanantaipäivällä muistin testin ja sen tein, kun mies oli roskanvientireissulla. Kun siihen piirtyi nopeasti viiva, fiilikseni oli kohtalaisen pöllämystynyt. Ei, ei ei! Ei nyt, miten tämä voi olla mahdollista? No, tiesin kyllä miten, mutta silti ihmettelin. Todennäköisyysprosentti kun oli aika pieni. Testissä näkyi selvästi kaksi viivaa, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Kun mies tuli sisään, vedin hänet makkariin ja iskin testipuikon käteen. Tuossa vaiheessa jo nauraen sanoin, että ”Kiva, kato nyt.” Mies oli hetken ihmeissään, mutta alkoi nauraa. Reaktio oli hyvä, paljon parempi kuin minulla. Aika sekavissa tunnelmissa meni tuo päivä, mutta seuraavana aamuna olin jo iloinen sattuneesta. Se oli tarkoitettu niin!



Vannoin, että tässä raskaudessa en ota paniikkia. Päätös kesti tasan päivän! Sitten aloinkin huolehtia liian vähän tummentuvista viivoista raskaustesteissä, oireiden vähyydestä, milloin mistäkin. Diagnosoin itselleni tuulimunaraskauden. Kävin ensimmäisessä ultrassa liian aikaisin, jonka takia sain lisäpaniikin aihetta pitkäksi kahdeksi viikoksi. Kuitenkin viikoilla 8+0 meillä oli vauvan kanssa ensimmäinen virallinen tapaaminen, jossa pieni alku erottui jo hienosti ja sydän tykytti upeasti.



Jostain syystä olen tässä raskaudessa pelännyt enemmän kuin kummassakaan aiemmassa. Olen ollut aivan varma siitä, että sikiö ei selviä. Meille ei tule vauvaa. Kun yksi pelonaihe on helpottanut, seuraava on tullut tilalle. En ole osannut vauvasta nauttia kun lyhyitä aikoja kerrallaan. Kun vatsassa potkitaan, en ole uskaltanut ajatella, että tuo potkija tulee vielä olemaan meidän kotonamme. Pieni tulee ihan oikeasti meidän kolmanneksi lapseksemme ja on oma persoonansa, oman näköisensä. Uusi ihminen. Noin rohkeasti en ole yksinkertaisesti uskaltanut muutamia sekunteja pidempään ajatella.

Aktiivisuustasoltaan vauva vatsassani on yliaktiivisen isoimman veljensä ja superrauhallisen nuoremman veljensä välimaastossa. Vauva melskaa kuitenkin hienosti ja potkut ovat vahvoja. Ei kuitenkaan ole jatkuvassa liikkeessä, huilailee säännöllisesti. Erityispiirteenä kuulimme viime viikolla vauvalla olevan huippupitkät sääret, ilmankos potkuissa on voimaa.

Tämä raskaus on ollut siis henkisesti tosi vaikea ja niin myös fyysisesti ehdottomasti rankin. Pahaa oloa oli tosi pitkään, miltei viikolle kaksikymmentä. Sen jälkeen olin todella pahassa flunssassa kuukauden verran. Liitoskivut ovat olleet tiiviisti seuranani hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen. Olen siis fyysisesti tuntenut pitkään olevani raskaana, henkisesti taas olen pienesti ihan tässä viime päivien aikana uskaltanut ajatella meille vauvan vielä maaliskuussa tulevan. Ärsyttää ja harmittaa, että täytyy olla tämmöinen äärimmäisen pessimisti, varsinkin näissä raskausasioissa. Kuinka helppoa olisi vaan luottaa, että kaikki menee hyvin. Kuitenkaan ei vaan pysty. Jos maaliskuussa tämä kaikki päättyy onnellisesti, olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

Meidän kolmas ja hyvin todennäköisesti viimeinen vauvamme, odotamme sinua. Voi hyvin siellä majassasi, pois ei saa tulla ennen maaliskuun 21. päivää. Nähdään sitten. <3


perjantai 2. heinäkuuta 2010

Farkkushortsit teki comebackin!

Shortsit. Nuo kapineet, jotka teinivuosina saivat minut ihan kammoksiin. Olen koko pienen ikäni, en enää kylläkään, kärsinyt jonkinasteisesta ulkonäkökompleksista. Reidet oli minulle se kammottavin osuus, ne kun näyttivät järkyttäviltä pölkyiltä. Mielestäni shortsit vaan korostivat tuota kammottavuutta, joten tuo vaatekappale jäi kokonaan käyttämättä.

Nyt sitten rupesin miettimään, että miksi ihmeessä mulla on vain hameita? Ja kun aikani mietin, tajusin, että sama shortsikompleksi on mulla päällä edelleen! Tästä vimmastuneena lähdin shortsinmetsästykseen. Huomasin, että farkkushortsimuoti on lyhyttä. Sillai "ei kahden lapsen äideille" -mallin sortsipituuksia löytyi, vesirajaa hipoen. Toinen vaihtoehto oli loose fit -shortsit, jotka löpöttävät sillai äijämäisesti. Ei kiitos. Loppujen lopuksi ei valinnanvaraa juurikaan jäänyt, Seppälästä löytyi kelvolliset.

Nyt mulla ei jalkakompleksia enää ole. Eipä nuo ohuet ole edelleenkään, mutta en ohuita enää haluakaan. Kauneinta minun silmälleni on sporttinen, sopivasti lihaksikas mutta myös sopivalla määrällä rasvaa varustettu kroppa. Ja seuraava on tärkeää: mikä tahansa vartalo on kaunis, jos vartalon omistaja on sinut sen kanssa! En todellakaan halua asettaa naisten kauneusihannetta tiettyyn muottiin.

Nyt tässä lähiviikkoina on ollut viikonloppuja paljon viihteellä. Tähän liittyy myös viihdeiltoja seuraavat krapulamässäykset, sen lisäksi vielä tuo runsasruokainen juhannus. Treenaaminenkin on jäänyt vähälle, soppa on valmis. Selvästi näkee, että keskivartalo on pullistunut. Nyt täytyy ottaa itseään niskasta kiinni, tai muistutan pian hääpäivänäni talipalloa, kaksimetristä talipalloa. Sitähän en tahdo! ;)

Tässä vielä nämä farkkushortsit meikittömällä aamunaamalla höystettynä. Nauttikaa helteistä!

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Oho, ostin kengät.

Kauhia kenkämania. Kaikki avokkaat varsinkin näyttää ihan mahdottoman ja vastustamattoman houkuttelevilta. Pillilahjefarkut yhdistettynä avokkaisiin, tietysti mahdollisimman monina erilaisina yhdistelminä. Ahh. Tällaiset haavekuvat pyörivät verkkokalvoillani. En ole koskaan käyttänyt korkoja ennen. Johtuu varmaan tästä 180 senttimetriä hipovasta varrestani, en ole koskaan halunnut vielä pakollista enempää olla muita pidempi. Lisäksi olen ollut tavattoman mukavuudenhaluinen poikatyttö. Nyt taidan ottaa ihan kirjaimellisestikin "korkojen kera" takaisin. Voiko ollakaan mitään ihanampaa, kun avokkaat. Mielellään sadat parit, kiitos.

Sokoksella olen käynyt parit kengät ostamassa oho-efektin saattelemana. Toiset on Vagabondin maailman tyylikkäimmät peruskorkkarit. Toiset taas sandaalit, jotka jäi maksamaan 13 euroa. Noilla taidan olla ainakin sen 185 senttiä pitkä. Mutta väliäkö sillä, näkee pidemmälle.

Parit kuvat kenkäihanuuksistani yhdellä innokkaalla neljävuotiaalla kanssaposeeraajalla. Ja hei, tuo hameeni tuossa kuvassa on vain koti- tai biitsikäytössä, ilman leggareita siis. Voitte siis olla huoletta.










maanantai 31. toukokuuta 2010

Puheterapeutin palaute 05/2010

Eemi on heinäkuussa 2 vuotta täyttävä pikkumies, jolla on Downin syndrooma. Eemi on käynyt puheterapeutin tutkimuskäynneillä 3 kertaa ajalla 16.11.09-21.5.2010.

Eemi on hyvin kontaktiin tuleva, touhukas poika, joka arastelee jonkin verran jäämistä terapiatilaan ilman äitiä. Käynnit tapahtuvat pääasiassa äidin läsnäollessa, jolloin Eemi on reipas, hymyilevä ja hyväntuulinen. Eemi keskittyy rauhallisesti touhuihinsa ja ääntelee leikkien lomassa melko paljon. Ääntely on pääasiassa vokaaliääntelyä tai p-voittoista jokeltelua. Nauttii aikuisen kanssa ääntelystä ja matkii vokaalisarjoja ja diftongeja. Seurailee keskittyneesti aikuisen suunliikkeitä. Tulee ymmärretyksi ilmeikkyytensä ja toiminnallisuuden kautta. On omaksunut myös pari viittomaa (haluan, koira), joita itse käyttää. Kotona on käynnissä tukiviittomien opetus ja vanhemmat viittovat aktiivisesti Eemille. Eemi ymmärtääkin jo useita viittomia ja osaa yhdistää niitä oikeisiin asioihin. Myös sanatasolla Eemi ymmärtää tuttujen ihmisten nimiä, kodin esineitä ja arjen tekemisiä. Vanhempien kanssa on mietitty pienen kuvakansion rakentamista Eemin katseltavaksi ja aktivoimiseksi.

Eemi on virkeä ja vastaanottavaisen tuntuinen lapsi, jonka puheenkehitys antanee vielä odottaa itseään. Viittomat ja kuvat ovatkin nykyvaiheen tärkeä kommunikointikanava, jotka kannattaa tukea ja aktivoida. Varsinaista puheterapiaa Eemi ei vielä tarvitse, sillä kodin aktiivisuus on kiitettävää ja Eemin vuorovaikutusta hienosti tukevaa. Suosittelen kuitenkin Eemille puheterapeutin seurantoja/kodin ohjauskertoja, jolloin tavoitteita on helpompi asettaa ja kehitystä tukea. Seurantakertoja voisi olla n. 10 ajalla 1.8.10.-31.7.11, jolloin Eemi täyttää 3 vuotta.


Puheterapiakäynnin jälkeen on oppinut matkimaan t-kirjaimia sisältävät helpot äänteet, kuten "tä-tä" tai "ti-ti". On satunnaisesti viittonut myös kissan ja lampun. Ei ole kuitenkaan näitä aktiivisesti viittonut vielä.

maanantai 24. toukokuuta 2010

Poikatyttö harjoittelee naiselta näyttämistä

Niin, olen siis aikamoinen "äijä", monessa suhteessa. Kun iskäni ilmoitti menevänsä naimisiin, ostin kylmänviileästi mekon. Kun iskin sen päälleni ja korkkarit jalkaani, tunsin oloni niin tosi oudoksi. Eihän se nainen peilissä yhtään näyttänyt minulta? Koetin sitten kampauksen kanssa kompensoida lady-vaikutelmaa, mutta ei sekään onnistunut. Annoin kampaajan toteuttaa itseään ja vielä enemmän nainenhan minusta tehtiin. Ja onhan se kai jo harjoteltavakin, elokuussa kun on näytön paikka. Mekko sai kyllä hirveästi kehuja. Oli myös niin ihanan anteeksiantava vyötärönseudulle!

Häät meni yli odotusten, lasten kanssa. Vaikka tuo vanhempi on aikamoinen muurahaishousu, on sillä silti käytöstavat. Ja tuo nuorempi, hän se vasta hämmennystä herättikin. Kirkossa kommentoi vain musiikin loppumista ja hääpäivällisellä istui lähes putkeen kolme tuntia syöttötuolissaan. Nauraa hörötti, kun muutkin nauroivat. Iskänikin kommentoi, että eipä ole noin rauhallista vajaata 2-vuotiasta nähnyt. Eemi on kyllä ihan samanlainen kikattaja-käkättäjä-menijä pilke silmäkulmassa kuin veljensäkin. Kuitenkin malttaa istua aloillaan ihan uskomattomia aikoja toisinaan.

Häistä jatkoin kolmekymppisiin, joissa oli musta-fuksia -värikoodi, siitä johtuen vaihdoin vaatteita ja koruja kesken kaiken. Loppuun kuvasatoa. Siksi niin minä-keskeistä, kun en tahdo kenestäkään mukana olleesta kuin perheestäni, täällä kuvia esitellä.








perjantai 21. toukokuuta 2010

Helleterapiaa

Puheterapiapäivä, ihanassa helteessä. Eemin koetin jättää puheterapeutin kanssa kaksin, istuskelin oven takana. Viisi minuuttia meni ja alkoi suuri poru, joka ei sitten loppunutkaan. No, äiti meni pelastamaan tilanteen ja harmi unohtui. Pian poika hymyilikin jo puheterapeutille ja meni vielä syliinkin. Ei poika vierasta, onkohan tämä nyt sitten eroahdistukseksi vielä laskettavissa?

Puheterapeutti mainitsi, että Eemi vaikuttaa hyvin rauhalliselta. On menevä ja aktiivinen, mutta ylivilkkautta ei havainnut. Ja taas meidän vuorovaikutusta pojan kanssa kehuttiin, eli kai se sitten on muidenkin mielestä erinomaista laatua. Puheterapeutti näytti kuvia suiden asennoista, kun ovat tietty kirjain sanotaan. Tietenkin sanoi nämä kirjaimet kanssa. Yllätyksekseni Eemi matki ainakin A:n, Ä:n, I:n ja E:n. Eemihän matkii myös tiettyjä, hyvin helppoja tavuja. Poika ei viito kuin "haluan" ja "koira", mutta hyvin aktiivisesti seuraa viittomia. Tänään puheterapeutilla koetettiin, osaako Eemi sanoa K-kirjainta. Viitoin sitten kakkaa ja koetin saada Eeemiä sitä matkimaan. Unohduin juttelemaan puheterapeutille, käsi kakka-viittoma -asennossa. No, Eemihän alkoi liikuttaa kättäni viittoman suuntaisesti. Ei osannut sanoa K:ta, mutta matki "korisemalla", joka kyllä lähtee samasta paikasta, kun K-kirjain.

Olen huomannut muutenkin, että vaatii minua viittomaan. Jos esimerkiksi sanon Jimi, ilman että viiton sen, Eemi nappaa käteni ja vaatii viittoman. Epäilen, että Eemillä ei vielä taidot enempiin viittomiin riitä. Mutta ajan kanssa!

Positiiviseksi tapaukseksi luonnehti puheterapeutti. Sanoi, että hyvin tottelee kiellot. Tästä olen itsekin hyvin tyytyväinen, että poika vielä ainakin on hyvin kuuliainen. Kuten kaverini kanssa puhuttiin, olen kyllä aina aina hyvin napakasti molempia poikia komentanut. Isommalla vaan menee tuulen lailla käskyt läpi useimmiten. Pääasia kuitenkin on, että pysyn kieltokannassani, sen olen ainakin tehnyt. Vaikka sitä rispektiä ei pojannappuloilta löytyisikään. Kotiintulomatkalla tämä tuulipäinen esikoinen alkoi keskustelemaan naapuripenkin mummojen kanssa. Mummot sitten houkuttelivat pojan viereensä istumaan. Ja poikahan meni. Sieltä tuli sitten koko elämäntarina, lähes. Mummot olivat innoissaan ja minua, sekä puolta bussia nauratti. Bussissa meinasi iskeä lämpöhalvaus, mutta mitä väliä. Ihana helle, ihana kesä. Helle on äidin terapiaa.

video

maanantai 10. toukokuuta 2010

Mistä koostui äitienpäiväsoppa?

Äitienpäivä alkoi jo puolenyön jälkeen, hyvässä seurassa hyvän ystävän kanssa hyvän juoman äärellä. Aamulla se jatkui, äidin annetiin nukkua pitkään. Välillä heräsin kuiskutteluun ja kuulin, kun aamupalaa valmistettiin. Sitten ei enää jaksanut nukkua, vaan kömmin ylös. Aamupala oli katettu: juuri paistettuja karjalanpiirakoita, munavoita, tuoreita kasviksia kauniisti aseteltuna, vastapuristettua appelsiinimehua ja kahvia. Jälkiruokakin pöytään ilmestyi, ihanaa Marabou-suklaakakkua. Mikä tärkeintä, pöydässä odotti ihana nuoren taiteilijan kortti (tällä kertaa salanimellä Limi).




Seuraavaksi ojensi mies pakettinsa, josta löytyikin takuuvarmaa hittikamaa: Adidaksen jumppatrikoot ja Crocs-varvassandaalit. Oli pantu merkille, että tämä äiti kulkee melkein koko kesän varvassandaaleissa.




Sitten mies kaivoi esiin jalkakylpylaitteen. Ei muuta kun kuivuneet koivet poreilevaan, lämpimään kylpyyn ja mukaan sujautettiin pojan itse kerhossa valmistamaa, ihanan tuoksuista jalkakylpysuolaa





Tämän jälkeen jalat vielä oikeasti hoidettiin, hierottiin ja rasvattiin. En tiedä ehkä mitään parempaa, kun jalkahieronnan! Muuten olen aika herkkänahkainen hieronnalle, mutta jalat jostain syystä rakastavat sitä.Koko päivän äiti sai vaan olla, kaikki hoidettiin minun puolestani. Kyllä kelpaa! Vaikka valitankin usein ja kuuluvasti äitiyden haittapuolista, ainakin kerran vuodessa äitiys kannattaa. Ehkä jopa enemmänkin kuin kerran vuodessa. Minulla ihan oikeasti on maailman parhaat miehet, kaikki kolme.