sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Kolmas ihme

Polttarit oli vietetty, häät edessä. Heinäkuun alkupuolella, kovilla helteillä meinasin pyörtyä. Mietin, että mitä kummaa. En ole koskaan ollut pyörtymisherkkä matalista verenpaineista huolimatta. Ihmeellistä vihlontaa myös alavatsalla, jota ei normaalisti ennen menkkoja ole ollut. Iltapalelut 28-asteisessa kämpässä oli myös kohtuuihmeellistä, mutta olihan talossa ollut vielä 32-asteista muutamaa päivää aikaisemmin. Kuitenkin miehelle heitin ajatuksen mahdollisesta raskaudesta ilmoille. Tämä mahdollinen raskaus oli hyvin epätodennäköinen ja tuolla hetkellä myös ei ollut kovinkaan toivottu. Häät tulossa ja olen aina sanonut, että häissäni minä en missään nimessä ole raskaana. Vauvakuumekin oli ensimmäistä kertaa moneen vuoteen häipynyt. Hetken raskausajatusta pyöriteltyäni sanoin miehelle, että ei se ole mahdollista. Ei meillä, ei noin vähällä. Enkä minä halua.

Seuraavana helteisenä maanantaina päätettiin miehen kanssa ottaa ihkaensimmäinen, ihkaoikea terassikierros, joka aloitettaisiin jo päivällä. Tästä oltiin aivan innoissamme. Menkat piti alkaa tiistaina, joten päätin ihan varmuuden vuoksi hankkia raskaustestin. Sitten voisin hyvällä mielellä rällästää. Maanantaipäivällä muistin testin ja sen tein, kun mies oli roskanvientireissulla. Kun siihen piirtyi nopeasti viiva, fiilikseni oli kohtalaisen pöllämystynyt. Ei, ei ei! Ei nyt, miten tämä voi olla mahdollista? No, tiesin kyllä miten, mutta silti ihmettelin. Todennäköisyysprosentti kun oli aika pieni. Testissä näkyi selvästi kaksi viivaa, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Kun mies tuli sisään, vedin hänet makkariin ja iskin testipuikon käteen. Tuossa vaiheessa jo nauraen sanoin, että ”Kiva, kato nyt.” Mies oli hetken ihmeissään, mutta alkoi nauraa. Reaktio oli hyvä, paljon parempi kuin minulla. Aika sekavissa tunnelmissa meni tuo päivä, mutta seuraavana aamuna olin jo iloinen sattuneesta. Se oli tarkoitettu niin!



Vannoin, että tässä raskaudessa en ota paniikkia. Päätös kesti tasan päivän! Sitten aloinkin huolehtia liian vähän tummentuvista viivoista raskaustesteissä, oireiden vähyydestä, milloin mistäkin. Diagnosoin itselleni tuulimunaraskauden. Kävin ensimmäisessä ultrassa liian aikaisin, jonka takia sain lisäpaniikin aihetta pitkäksi kahdeksi viikoksi. Kuitenkin viikoilla 8+0 meillä oli vauvan kanssa ensimmäinen virallinen tapaaminen, jossa pieni alku erottui jo hienosti ja sydän tykytti upeasti.



Jostain syystä olen tässä raskaudessa pelännyt enemmän kuin kummassakaan aiemmassa. Olen ollut aivan varma siitä, että sikiö ei selviä. Meille ei tule vauvaa. Kun yksi pelonaihe on helpottanut, seuraava on tullut tilalle. En ole osannut vauvasta nauttia kun lyhyitä aikoja kerrallaan. Kun vatsassa potkitaan, en ole uskaltanut ajatella, että tuo potkija tulee vielä olemaan meidän kotonamme. Pieni tulee ihan oikeasti meidän kolmanneksi lapseksemme ja on oma persoonansa, oman näköisensä. Uusi ihminen. Noin rohkeasti en ole yksinkertaisesti uskaltanut muutamia sekunteja pidempään ajatella.

Aktiivisuustasoltaan vauva vatsassani on yliaktiivisen isoimman veljensä ja superrauhallisen nuoremman veljensä välimaastossa. Vauva melskaa kuitenkin hienosti ja potkut ovat vahvoja. Ei kuitenkaan ole jatkuvassa liikkeessä, huilailee säännöllisesti. Erityispiirteenä kuulimme viime viikolla vauvalla olevan huippupitkät sääret, ilmankos potkuissa on voimaa.

Tämä raskaus on ollut siis henkisesti tosi vaikea ja niin myös fyysisesti ehdottomasti rankin. Pahaa oloa oli tosi pitkään, miltei viikolle kaksikymmentä. Sen jälkeen olin todella pahassa flunssassa kuukauden verran. Liitoskivut ovat olleet tiiviisti seuranani hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen. Olen siis fyysisesti tuntenut pitkään olevani raskaana, henkisesti taas olen pienesti ihan tässä viime päivien aikana uskaltanut ajatella meille vauvan vielä maaliskuussa tulevan. Ärsyttää ja harmittaa, että täytyy olla tämmöinen äärimmäisen pessimisti, varsinkin näissä raskausasioissa. Kuinka helppoa olisi vaan luottaa, että kaikki menee hyvin. Kuitenkaan ei vaan pysty. Jos maaliskuussa tämä kaikki päättyy onnellisesti, olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

Meidän kolmas ja hyvin todennäköisesti viimeinen vauvamme, odotamme sinua. Voi hyvin siellä majassasi, pois ei saa tulla ennen maaliskuun 21. päivää. Nähdään sitten. <3


perjantai 2. heinäkuuta 2010

Farkkushortsit teki comebackin!

Shortsit. Nuo kapineet, jotka teinivuosina saivat minut ihan kammoksiin. Olen koko pienen ikäni, en enää kylläkään, kärsinyt jonkinasteisesta ulkonäkökompleksista. Reidet oli minulle se kammottavin osuus, ne kun näyttivät järkyttäviltä pölkyiltä. Mielestäni shortsit vaan korostivat tuota kammottavuutta, joten tuo vaatekappale jäi kokonaan käyttämättä.

Nyt sitten rupesin miettimään, että miksi ihmeessä mulla on vain hameita? Ja kun aikani mietin, tajusin, että sama shortsikompleksi on mulla päällä edelleen! Tästä vimmastuneena lähdin shortsinmetsästykseen. Huomasin, että farkkushortsimuoti on lyhyttä. Sillai "ei kahden lapsen äideille" -mallin sortsipituuksia löytyi, vesirajaa hipoen. Toinen vaihtoehto oli loose fit -shortsit, jotka löpöttävät sillai äijämäisesti. Ei kiitos. Loppujen lopuksi ei valinnanvaraa juurikaan jäänyt, Seppälästä löytyi kelvolliset.

Nyt mulla ei jalkakompleksia enää ole. Eipä nuo ohuet ole edelleenkään, mutta en ohuita enää haluakaan. Kauneinta minun silmälleni on sporttinen, sopivasti lihaksikas mutta myös sopivalla määrällä rasvaa varustettu kroppa. Ja seuraava on tärkeää: mikä tahansa vartalo on kaunis, jos vartalon omistaja on sinut sen kanssa! En todellakaan halua asettaa naisten kauneusihannetta tiettyyn muottiin.

Nyt tässä lähiviikkoina on ollut viikonloppuja paljon viihteellä. Tähän liittyy myös viihdeiltoja seuraavat krapulamässäykset, sen lisäksi vielä tuo runsasruokainen juhannus. Treenaaminenkin on jäänyt vähälle, soppa on valmis. Selvästi näkee, että keskivartalo on pullistunut. Nyt täytyy ottaa itseään niskasta kiinni, tai muistutan pian hääpäivänäni talipalloa, kaksimetristä talipalloa. Sitähän en tahdo! ;)

Tässä vielä nämä farkkushortsit meikittömällä aamunaamalla höystettynä. Nauttikaa helteistä!

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Oho, ostin kengät.

Kauhia kenkämania. Kaikki avokkaat varsinkin näyttää ihan mahdottoman ja vastustamattoman houkuttelevilta. Pillilahjefarkut yhdistettynä avokkaisiin, tietysti mahdollisimman monina erilaisina yhdistelminä. Ahh. Tällaiset haavekuvat pyörivät verkkokalvoillani. En ole koskaan käyttänyt korkoja ennen. Johtuu varmaan tästä 180 senttimetriä hipovasta varrestani, en ole koskaan halunnut vielä pakollista enempää olla muita pidempi. Lisäksi olen ollut tavattoman mukavuudenhaluinen poikatyttö. Nyt taidan ottaa ihan kirjaimellisestikin "korkojen kera" takaisin. Voiko ollakaan mitään ihanampaa, kun avokkaat. Mielellään sadat parit, kiitos.

Sokoksella olen käynyt parit kengät ostamassa oho-efektin saattelemana. Toiset on Vagabondin maailman tyylikkäimmät peruskorkkarit. Toiset taas sandaalit, jotka jäi maksamaan 13 euroa. Noilla taidan olla ainakin sen 185 senttiä pitkä. Mutta väliäkö sillä, näkee pidemmälle.

Parit kuvat kenkäihanuuksistani yhdellä innokkaalla neljävuotiaalla kanssaposeeraajalla. Ja hei, tuo hameeni tuossa kuvassa on vain koti- tai biitsikäytössä, ilman leggareita siis. Voitte siis olla huoletta.










maanantai 31. toukokuuta 2010

Puheterapeutin palaute 05/2010

Eemi on heinäkuussa 2 vuotta täyttävä pikkumies, jolla on Downin syndrooma. Eemi on käynyt puheterapeutin tutkimuskäynneillä 3 kertaa ajalla 16.11.09-21.5.2010.

Eemi on hyvin kontaktiin tuleva, touhukas poika, joka arastelee jonkin verran jäämistä terapiatilaan ilman äitiä. Käynnit tapahtuvat pääasiassa äidin läsnäollessa, jolloin Eemi on reipas, hymyilevä ja hyväntuulinen. Eemi keskittyy rauhallisesti touhuihinsa ja ääntelee leikkien lomassa melko paljon. Ääntely on pääasiassa vokaaliääntelyä tai p-voittoista jokeltelua. Nauttii aikuisen kanssa ääntelystä ja matkii vokaalisarjoja ja diftongeja. Seurailee keskittyneesti aikuisen suunliikkeitä. Tulee ymmärretyksi ilmeikkyytensä ja toiminnallisuuden kautta. On omaksunut myös pari viittomaa (haluan, koira), joita itse käyttää. Kotona on käynnissä tukiviittomien opetus ja vanhemmat viittovat aktiivisesti Eemille. Eemi ymmärtääkin jo useita viittomia ja osaa yhdistää niitä oikeisiin asioihin. Myös sanatasolla Eemi ymmärtää tuttujen ihmisten nimiä, kodin esineitä ja arjen tekemisiä. Vanhempien kanssa on mietitty pienen kuvakansion rakentamista Eemin katseltavaksi ja aktivoimiseksi.

Eemi on virkeä ja vastaanottavaisen tuntuinen lapsi, jonka puheenkehitys antanee vielä odottaa itseään. Viittomat ja kuvat ovatkin nykyvaiheen tärkeä kommunikointikanava, jotka kannattaa tukea ja aktivoida. Varsinaista puheterapiaa Eemi ei vielä tarvitse, sillä kodin aktiivisuus on kiitettävää ja Eemin vuorovaikutusta hienosti tukevaa. Suosittelen kuitenkin Eemille puheterapeutin seurantoja/kodin ohjauskertoja, jolloin tavoitteita on helpompi asettaa ja kehitystä tukea. Seurantakertoja voisi olla n. 10 ajalla 1.8.10.-31.7.11, jolloin Eemi täyttää 3 vuotta.


Puheterapiakäynnin jälkeen on oppinut matkimaan t-kirjaimia sisältävät helpot äänteet, kuten "tä-tä" tai "ti-ti". On satunnaisesti viittonut myös kissan ja lampun. Ei ole kuitenkaan näitä aktiivisesti viittonut vielä.

maanantai 24. toukokuuta 2010

Poikatyttö harjoittelee naiselta näyttämistä

Niin, olen siis aikamoinen "äijä", monessa suhteessa. Kun iskäni ilmoitti menevänsä naimisiin, ostin kylmänviileästi mekon. Kun iskin sen päälleni ja korkkarit jalkaani, tunsin oloni niin tosi oudoksi. Eihän se nainen peilissä yhtään näyttänyt minulta? Koetin sitten kampauksen kanssa kompensoida lady-vaikutelmaa, mutta ei sekään onnistunut. Annoin kampaajan toteuttaa itseään ja vielä enemmän nainenhan minusta tehtiin. Ja onhan se kai jo harjoteltavakin, elokuussa kun on näytön paikka. Mekko sai kyllä hirveästi kehuja. Oli myös niin ihanan anteeksiantava vyötärönseudulle!

Häät meni yli odotusten, lasten kanssa. Vaikka tuo vanhempi on aikamoinen muurahaishousu, on sillä silti käytöstavat. Ja tuo nuorempi, hän se vasta hämmennystä herättikin. Kirkossa kommentoi vain musiikin loppumista ja hääpäivällisellä istui lähes putkeen kolme tuntia syöttötuolissaan. Nauraa hörötti, kun muutkin nauroivat. Iskänikin kommentoi, että eipä ole noin rauhallista vajaata 2-vuotiasta nähnyt. Eemi on kyllä ihan samanlainen kikattaja-käkättäjä-menijä pilke silmäkulmassa kuin veljensäkin. Kuitenkin malttaa istua aloillaan ihan uskomattomia aikoja toisinaan.

Häistä jatkoin kolmekymppisiin, joissa oli musta-fuksia -värikoodi, siitä johtuen vaihdoin vaatteita ja koruja kesken kaiken. Loppuun kuvasatoa. Siksi niin minä-keskeistä, kun en tahdo kenestäkään mukana olleesta kuin perheestäni, täällä kuvia esitellä.








perjantai 21. toukokuuta 2010

Helleterapiaa

Puheterapiapäivä, ihanassa helteessä. Eemin koetin jättää puheterapeutin kanssa kaksin, istuskelin oven takana. Viisi minuuttia meni ja alkoi suuri poru, joka ei sitten loppunutkaan. No, äiti meni pelastamaan tilanteen ja harmi unohtui. Pian poika hymyilikin jo puheterapeutille ja meni vielä syliinkin. Ei poika vierasta, onkohan tämä nyt sitten eroahdistukseksi vielä laskettavissa?

Puheterapeutti mainitsi, että Eemi vaikuttaa hyvin rauhalliselta. On menevä ja aktiivinen, mutta ylivilkkautta ei havainnut. Ja taas meidän vuorovaikutusta pojan kanssa kehuttiin, eli kai se sitten on muidenkin mielestä erinomaista laatua. Puheterapeutti näytti kuvia suiden asennoista, kun ovat tietty kirjain sanotaan. Tietenkin sanoi nämä kirjaimet kanssa. Yllätyksekseni Eemi matki ainakin A:n, Ä:n, I:n ja E:n. Eemihän matkii myös tiettyjä, hyvin helppoja tavuja. Poika ei viito kuin "haluan" ja "koira", mutta hyvin aktiivisesti seuraa viittomia. Tänään puheterapeutilla koetettiin, osaako Eemi sanoa K-kirjainta. Viitoin sitten kakkaa ja koetin saada Eeemiä sitä matkimaan. Unohduin juttelemaan puheterapeutille, käsi kakka-viittoma -asennossa. No, Eemihän alkoi liikuttaa kättäni viittoman suuntaisesti. Ei osannut sanoa K:ta, mutta matki "korisemalla", joka kyllä lähtee samasta paikasta, kun K-kirjain.

Olen huomannut muutenkin, että vaatii minua viittomaan. Jos esimerkiksi sanon Jimi, ilman että viiton sen, Eemi nappaa käteni ja vaatii viittoman. Epäilen, että Eemillä ei vielä taidot enempiin viittomiin riitä. Mutta ajan kanssa!

Positiiviseksi tapaukseksi luonnehti puheterapeutti. Sanoi, että hyvin tottelee kiellot. Tästä olen itsekin hyvin tyytyväinen, että poika vielä ainakin on hyvin kuuliainen. Kuten kaverini kanssa puhuttiin, olen kyllä aina aina hyvin napakasti molempia poikia komentanut. Isommalla vaan menee tuulen lailla käskyt läpi useimmiten. Pääasia kuitenkin on, että pysyn kieltokannassani, sen olen ainakin tehnyt. Vaikka sitä rispektiä ei pojannappuloilta löytyisikään. Kotiintulomatkalla tämä tuulipäinen esikoinen alkoi keskustelemaan naapuripenkin mummojen kanssa. Mummot sitten houkuttelivat pojan viereensä istumaan. Ja poikahan meni. Sieltä tuli sitten koko elämäntarina, lähes. Mummot olivat innoissaan ja minua, sekä puolta bussia nauratti. Bussissa meinasi iskeä lämpöhalvaus, mutta mitä väliä. Ihana helle, ihana kesä. Helle on äidin terapiaa.

video

maanantai 10. toukokuuta 2010

Mistä koostui äitienpäiväsoppa?

Äitienpäivä alkoi jo puolenyön jälkeen, hyvässä seurassa hyvän ystävän kanssa hyvän juoman äärellä. Aamulla se jatkui, äidin annetiin nukkua pitkään. Välillä heräsin kuiskutteluun ja kuulin, kun aamupalaa valmistettiin. Sitten ei enää jaksanut nukkua, vaan kömmin ylös. Aamupala oli katettu: juuri paistettuja karjalanpiirakoita, munavoita, tuoreita kasviksia kauniisti aseteltuna, vastapuristettua appelsiinimehua ja kahvia. Jälkiruokakin pöytään ilmestyi, ihanaa Marabou-suklaakakkua. Mikä tärkeintä, pöydässä odotti ihana nuoren taiteilijan kortti (tällä kertaa salanimellä Limi).




Seuraavaksi ojensi mies pakettinsa, josta löytyikin takuuvarmaa hittikamaa: Adidaksen jumppatrikoot ja Crocs-varvassandaalit. Oli pantu merkille, että tämä äiti kulkee melkein koko kesän varvassandaaleissa.




Sitten mies kaivoi esiin jalkakylpylaitteen. Ei muuta kun kuivuneet koivet poreilevaan, lämpimään kylpyyn ja mukaan sujautettiin pojan itse kerhossa valmistamaa, ihanan tuoksuista jalkakylpysuolaa





Tämän jälkeen jalat vielä oikeasti hoidettiin, hierottiin ja rasvattiin. En tiedä ehkä mitään parempaa, kun jalkahieronnan! Muuten olen aika herkkänahkainen hieronnalle, mutta jalat jostain syystä rakastavat sitä.Koko päivän äiti sai vaan olla, kaikki hoidettiin minun puolestani. Kyllä kelpaa! Vaikka valitankin usein ja kuuluvasti äitiyden haittapuolista, ainakin kerran vuodessa äitiys kannattaa. Ehkä jopa enemmänkin kuin kerran vuodessa. Minulla ihan oikeasti on maailman parhaat miehet, kaikki kolme.








keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Isoja pieniä asioita

Isompi pamautti eilen kauan aikaa kiukuteltuaan eteisessä pommin: "Äiti, minä en halua kuolla, minä en halua tulla vanhaksi ja kuolla! Minä en halua, että sinä kuolet, tai iskä kuolee tai mummo ja vaari kuolee!" Tämä ison itkun ja ahdistuksen kanssa. Enhän miä osannut kuvitellakaan, että pieni pää tuollaisia miettii ja sen takia kaikki kiukuttaa! Pitkällisten taivastarinoiden jälkeen saatiin mielikuva kuolemisesta luotua Jimin mieleen astetta miellyttävämmäksi. Itku loppui ja asia unohtui. Tuli kuitenkin syyllisyys, meillä kun ei ole koskaan mitenkään kaunisteltu kuolemisasiaa, vaan vastattu kysymyksiin totuudenmukaisesti. Poika tietää, mitä saattaa käydä, jos parvekkeelta alas hyppää. Tietää myös, miten voi käydä, jos juoksee keskelle tietä ja sieltä auto päälle ajaa. Tietää, että minun äitini asuu taivaassa. On ollut kertaalleen mukana hautajaisissa, paljon pienempänä tosin. Ehkä ei olisi pitänyt kertoa koko totuutta. Nyt ahdistaa suuresti, kun tietää miten rankkoja asioita 4-vuotias pohtii. Vedimme kuitenkin sitten hihasta tuon tarinanpehmennyskortin. Kerrottiin, että kun ihminen tulee vanhaksi, saattaa hän olla niin kipeä, että pyytää päästä taivaaseen. Ja että ei sinne joudu tai kuolla joudu vanhanakaan, jollei halua. Valheitahan tuossa tuli, mutta muuten ei pojan lohduton pelko loppunut. Jälleen kerran olen syyllistynyt poikani aliarvioimiseen: äijä miettii paljon, liikaakin. Onpa taas uusi kortti heitetty vanhemmuuden pakasta esiin, mutta ihan liian aikaisin. Odotin tätä paljon myöhemmin. Toivottavasti ei raukkaparka enää näin rankkoja asioita murehdi, näin tosissaan.


Fysioterapeutti kävi tänään Eemiä moikkaamassa. Eemi pisti parastaan: flirttaili, keimaili, kikatteli, seurusteli ja hurmasi. Fyssari kehui, että Eemi tottelee hienosti kieltoja, eikä muutenkaan vaikuta uhmakkaalta tai jääräpäiseltä. Nämä "aina aurinkoiset" down-lapset osaavat olla myös "aina jääräpäisiäkin", aurinkoisuus ei siis ole mikään taattu tavaramerkki. Variaatioita löytyy maan ja taivaan välillä, niin kuin ilman diagnoosejakin. Nyt näyttäisi siltä, että meidän kuopuksemme ei olisi niin kamalan itsepäinen, jääräpäinen, tai temperamenttinen. Tulevaisuudesta ei luonnollisesti kukaan tiedä. Fyssari myöskin epäili, että meidän kupuksemme kesällä kävelee. Ihan hurja ajatus. Hyvältä näytti Eemin meno kuulemma, aktviinen poika. Kuitenkin miettii huolellisesti siirtojaan, eikä lähde suin päin uusiin asioihin. Eemi mielummin hioo taitonsa valmiiksi, eikä lähde uhkarohkeasti kokeilemaan mitään.


Kuitenkin, kokisin vähemmän räiskyvän lapsen oikeudeksemme tuon rakkaan esikoisemme rinnalle: Jimi jäärää, Jimi väittää, Jimi ei halua totella, Jimi on jästipää! Uhmaikä tuntui alkavan jo synnytyslaitoksella. Sanotaanko näin, että esikoisemme ei ollut kovin pehmeä lasku vanhemmuuteen. Jo ensimmäisten viikkojen aikana ihan oikeasti ja rehellisesti sanottuna hiukkasen kaduin päätöstäni äidiksi ryhtymisestä. Paljon on esikoinen ottanut, mutta sitä enemmänkin antanut.

On nuo lapset kuitenkin ihan mahtavia. Ihan uskomatonta, että meille Eeminkin kanssa on kehittynyt tajuttoman hyvä "huumorintajuyhteys" jo nyt. Poika on ihan oikeasti tajuton huumorimies. Tänäänkin sohvalla Eemi makasi minun vatsani päällä, ilman että näki kasvojani. Ei tarvinnut kun jutella pehmeitä, niin poika rupesi käkättämään, vaikka tuskin puhumastani mitään ymmärsikään. Eemi aisti, että nyt tuo äiti sekoilee ja pitää nauraa. Meillä on kyllä ihan törkeän hyvä, korvaamaton yhteys Eemin kanssa. Minulla on luottavainen mieli siitä, että se säilyy, me pystytään ihan varmasti kommunikoimaan tulevaisuudessakin, tuli mikä tuli. On aika mahtavaa, että näille molemmille on periytynyt (tai imeytynyt) tämä hyvä (vai onko se oikeasti huono) huumorintaju. Olen siitä niin onnellinen. On ne ihania poikia, on.










perjantai 9. huhtikuuta 2010

Nainen, jolle ei koskaan tapahtunut mitään.

Minne hävisi yksi kuukausi? Se hävisi koululle, jonka kanssa olen ollut hyvin pitkälti naimisissa. Vapaa-ajan ongelmia ei ole ollut. Kaikki illat, omat ajat päivän aikana on käytetty milloin opinnäytetyöhön, milloin kurssitehtäviin. Nyt on jäljellä kolme kurssia, sekä opinnäytetyön loppuviilaus ja siihen liittyvät kypsyysnäytteet ja seminaarit. Maaliviiva häämöttää, mutta tehtävää vielä on. Olen ollut kyllä niin rikkikatki tämän projektini kanssa. Niin rikkikatki, että olen joutunut ulvomaan surkeuttani ja elämän epäoikeudenmukaisuutta, kuin pikkulikka ikään.

Kuitenkin yksi asia, josta (ainakin omasta mielestäni) olen tunnettu, on apinanraivo. Minähän menen läpi vaikka harmaan kiven, eli en luovuta, jos olen jotain päättänyt. Vaikka Eemi päätti maksimoida tuskani ja valvottaa juuri yömyöhään venyneiden, tiukimpien oppariviikkojen aikana, vaikka en päässyt edes treenaamaan (mielenterveyslääkkeeni) pariin viikkoon, niin selvisin, ainakin tähän asti. Ja selviän loppuunkin. Ja kun kouluprojektit saa päätökseen kesäkuun alussa lopullisesti, siirrytään seuraaviin asioihin. Miettiminen ei siis tule loppumaan, mutta aihe muuttuu keveämmäksi. Hyvä niin. Pitkästä aikaa siis tälle tapahtuu!

Tulin juuri treenireissulta ja kotiintulomatkalla ajattelin poiketa paikallisessa kauppakeskuksessa. Ihan vaan kävellä läpi. Ja hupsis, palasin kaksia kenkiä rikkaampana. Pakkohan ne on tähän loppuun loppukevennyksenä esitellä.

Näitä Vagabondin kenkiä olen monesti vilkuillut Aleksilla. En tiedä, mikä niissä oikeasti viehättää. Olen kerran ennenkin jo kokeillut niitä. Tänään, kun kaikista normaalihintaisista sai - 20 % alennusta, poltteli idea kenkien omistamisesta minua pahemman kerran. Sitten kun ne vielä vaan sulautuivat jalkaani ja tuntuivat ihan supermukavilta, niin ne vain lähtivät mukaan. Se vähän vieraampi, uudempi, tyylikkäämmäksi yrittävä Pirita ihastui kompromissiin näiden kenkien mukavuudessa ja ulkonäössä.




Ja kattokaa nyt näitä pohjiakin! Ei sillä, että mitä väliä niillä on, mutta onhan nää ihanat. Ihan mielellään voi näiden kanssa heittää kannat kattoon! "In the mood for harmony, Feel in Love Romance".



Sokkarilta silmilleni hyppäsivät uudenmalliset Crocsit. Näitä oli räikeänkeltaisina ja ihanansöpön vaaleanpunaisena, mutta musta voitti tällä kertaa. Nämä ovat vaan maailman mukavimmat jalkineet ja tuttu, sporttinen & rento Pirita rakastaa näitä.


maanantai 1. maaliskuuta 2010

Eemi Joonatan, tattimus!

Tää tatti seisoskelee aika-ajoin ihan komeitakin aikoja ilman tukea. Mutta kun jalat on rautakanget, eli downeille ominaiseen tapaan ei niitä hirveästi tykkää koukistella, niin ei ihan juurikaan kävele. Taaperokärrystä ei tykkää, käsistä tukea pitäen tahtoisi käpötellä. Jonain päivänä ja hitaasti hyvä tulee. Äijä menee kyllä semmoista vauhtia kontaten, että ei hän varmaan koe tarpeelliseksi kävellen edetäkään. Ylösnouseminen menee tosi kepeästi, saattaa ottaa vaan puntista kiinni ja nousta seisomaan. Uskon, että taidot olisi nousta ilman tukeakin, jos vaan älyäisi tehdä niin.





sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Sunnuntaikooma

"Lapset opettavat meille monia asioita, mm. oman kärsivällisyytemme rajat." [Kiitos Piuku]




Mies lähti eilen aamupäivästä rentoutumisreissullensa, palautuu tänä iltana. Pojat on antaneet ihan koko rahan edestä maistaa yh-arkea. Ihan alkajaisiksi, Jimi ei olisi halunnut isänsä lähtevän. Huusi ovella perään, kapinoi ja uhmasi. Oli kuulemma MINUN syy, että iskä lähti. Eikä kuulemma ikinä tule takaisin. No, sitä kiukkua sitten jatkui. Eemi säesti itkeskelemällä antibiootti-ilmavaivojaan. Olin ensimmäisen tunnin jälkeen jo täysin kypsä. Ja sangen epätoivoinen, koska olin tietoinen siitä että seuraavaan iltaan olisi pitkä aika. Nonparelleina kermakakun päällä; pojat nukkuivat kymmenestä puoli seitsemään. Molemmat nukkuivat päiväunet eilen, mutta silti. Kunhan mies tulee, niin minusta ei näy kuin perävalot. Painun salille päästelemään höyryjä aivan taatusti.




Pari sunnuntaikuvaa näistä viimeisen vuorokauden aikana mun hermoni räjäyttäneistä kullannupuista. On ne kuitenkin ihan ihania, kun kerran kuvissakin näyttävät ihan enkeleiltä?
























lauantai 27. helmikuuta 2010

Bright feelings and bright colours

Selvisimme 4-päiväisestä sairaalareissusta kunnialla. Maanantai-iltana poika vielä meinasi itkiessään melkein saada happensa loppumaan. Silloin vasta iski epätoivo; Eemi ei parane IKINÄ. Itkin, paruin ja manasin. Sain virtuaalitukea ja puhelintukea mieheltä sekä muistin edesmenneen äitini lausahduksen: "Kun on kaikkein epätoivoisin hetki, on ylämäen aika". Niin se vaan taas piti paikkansa, Eemi rupesi paranemaan sillä siunaaman hetkellä. Ensimmäinen sairaalareissu, jonka syynä siis: kurkunpääntulehdus, korvatulehdus sekä mahdollisesti adeno-virus. Ihan komea repertuaari näin ensikertalaiseksi. Herra ex-potilas on entisellään, antibioottikuuri tosin tuntuu vääntävän vatsaa, mutta ei onneksi pahasti.


Poljille vaatetta, pitkästä aikaa! En ollut pillifarkuista ihan varma, ovatko liian tyttömäiset. Mutta what the heck, passaavat meidän rimppakintulle. Ja Martti-paidasta oli poika kovin onnellinen. Nämä siis Jimille, Lindex.




Nämä Eemille, ihan perushousuja ja keväinen paita. Harmaat housut KappAhl, muut Lindex.




Nämä Eemille, yöpuvut ovat aivan finaalissa. KappAhl.




Ja tämä tuulta ja vettä hylvivä takki Jimille. Lindex.


Ps. Nämä kuvat ja tekstit menivät ihan miten sattuivat, vaikka kuinka yritin. Antakaa anteeksi, nyt ei ole ollenkaan esteettinen blogimerkintä. Ne eivät totelleet mua! Hermot meni ja aika loppui.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Huuruisia sairaalaterkkuja kevättoivolla höystettynä


Täällä äiti ja Eemi, sairaalassa. Ihkaensimmäinen lasten aiheuttama sairaalakeikka! Mulla on kyllä luvattoman terveet pojat olleet. Täällä nyt ollaan siis Eemin hyvin yhtäkkisesti alkaneen kurkunpäätulehduksen takia. Perjantaiaamuna yskäisi ekan kerran, pikkuhiljaa rohisi ja vinkui enemmän. Perjantai-iltana nukkumaanmenon jälkeen heräsi toista kertaa itkemään: haukkoi happea raukka pieni. Mies minut rauhoitteli (oli kun joku rentoutuskasetti) ja pyysi pikkuhiljaa ambulanssia soittamaan, kunnes tilanne laukesi. Siitä sitten mies ja Eemi lähtivät KOKSiin, jolle tielle jäivät, tänään vaihdettiin vuoroa. Kaikki hyvin, potilas vinkuu ja pihisee ja rohisee, mutta kuumetta ei ole. Vauhti ja iloinen elämänasenne ovat myös edelleen kohdillaan. Koska kukaan ei ole kuolemassa ja mullakin iloinen fiilis törkeästä univelasta huolimatta, laitan pari kuvaa kevääseen kaikesta tästä tappopakkasesta ja lumen määrästä huolimatta, uskoen.


Veljekset kylpyhommissa muutamaa tuntia ennen Eemin sairaalaanlähtöä.






Ja veljesten kevätasut. Nämä Ellokselta, erinomaiseksi havaittuja, kovasti kehuttuja. Sekä itseni, että muiden toimesta. Jimillä oli viime keväänä ja syksynä vastaava, vain eri väreillä: fleecevuorattu kurapuku, ihan tajuttoman hyvä. Pestävät, iskunkestävät. Suosittelen lämpimästi! Ja pakko vielä mainita, että vielä sinisenä kaikenlisäksi. Jimin synnyttyähän käytin pojalla pelkästään sinistä aika pitkän aikaa. Niin pitkään, että sain siihen totaaliällötyksen. Nyt kuitenkin, on sininen ruvennut maistumaan uudestaan.

Näitä löytyy myös seuraavan värisinä:






Ps. En ole ihan varma, onko minusta coolia pukea lapsensa samanlaisiin asuihin. Täytyy koittaa. Ehkä sopivissa määrin, luulisin. Ei ole tarkoitus tehdä pojista kaksosia kuitenkaan. Aika hullunkuriset kaksosethan ne oisvattenkin :D



perjantai 19. helmikuuta 2010

Erityistä pohdintaa

Kammettiin tänään terveysasemalle, Eemiltä kun on jo jonkin aikaa pitänyt tutkia kilpirauhasarvot. Näissä saattaa olla jotain häikkää, se on yksi monista down-diagnoosin mahdollisista lisäosista. Nyt sitten saatiin lisäpontta, kun meidän jumikakka on kuukauden verran tuottanut toista ääripäätä. Erityislapsen äidillä heti päässä kilahtaa: "Ahaa, diagnoosin mukanaan tuoma erityisbonus: keliakia". Nyt sekin sitten samaan syssyyn tutkitaan pois mieltäni häiritsemästä. Toivottavasti olen väärässä ja tuon vatsan löysyyden aiheuttaa jokin muu. Eemi se suoritui urheasti verikokeista, vilkutti ja hymyilikin vielä lähtiessämme lässyttävälle naislaumalle.

Tämä käynti sai minut pitkästä aikaa miettimään tätä puolentoista vuoden taivalta. Kaikkia niitä tunteita, joiden kautta tähän ollaan tultu. Shokkivaiheesta hämmennykseen, hämmennyksestä ymmärrykseen, ymmärryksestä sopetumiseen. Jälkeenpäin ajateltuna kaikki on mennyt ihan järkevästi sykleissä. Ensin petyin, suutuin, katkeroiduin. Ei meille ei. Minä en halua. En tahdo katkeroituneeksi erityislapsen äidiksi. Satoja kertoja mietin ihanaa synnytystä ja sitä, että mitä jos meille vain olisikin syntynyt tavallinen lapsi.

Seuraavaksi iski aivan järjetön vauvakuume, jo synnärillä. Katsoin kateellisena äitejä, täydellisine lapsineen. Ajattelin, että vielä minäkin "korjaan" tämän tilanteen, käyn hakemassa perustirriäisen, terveen vauvan. Pitkään oli kauhea hinku saada vauva, osittain väärin perustein.

Kun hyväksyin sen, että meillä on erityislapsi, käynnistyi toisenlainen, tyhmä ajatusmalli. Jospa meillä olisikin sitten kaikkein fiksuin, lahjakkain ja onnekkain down-lapsi? Tuli kamala tarve saada sitten edes semmoinen kultalusikka suussa syntynyt erityislapsi, valioyksilö omassa sarjassaan. Kun kävin kerhoissa ja muissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa ihmiset eivät Eemistä tienneet, iski ahdistus. "Ne katsoo kaikki. Ne halveksuu. Ne pitää Eemiä kamalana. Ne säälii". Koin kamalan ahdistavana kaikki tällaiset tilanteet ja koin asiakseni puolustella Eemiä, Eemin paremmuutta ja omaa olemistani.

Aivan pahimman shokkivaiheen läpikäymiseen meni pari päivää. Ahdistavaa, murehtivaa pohdintavaihetta kesti kuitenkin muutama kuukausi. Mietin, mietin, mietin, mietin. Mitä jos? Tämän jälkeen ajattelin jo olevani sinut asian kanssa. Kuitenkin kun Eemi oli lähemmäs vuotta, huomasin, että minun ei tarvi. Minun ei tarvitse omistaa down-valioyksilöä. Minun ei tarvi murehtia toisten ihmisten reaktioita. Minun ei tarvitse murehtia tulevaisuutta, worst case -scenariot ovat turhia. Riittää, että elän päivä kerrallaan. Ja ei, toisen lapsenikaan ei tarvi olla pikkuprofessori, minun ei tarvitse päteä hänenkään kauttaan vain sen takia, että toinen lapseni on erityinen. Kaikenlainen kilpajuoksu on turhaa. Pystyin mennä väkijoukkoihin pää pystyssä Eemin kanssa ja olla välittämättä ihmisten katseista. Eikä minun varsinkaan tarvinnut ruveta analysoimaan niitä. Saatoin olla kevein mielin, ylpeänä ja näyttää omalla itsevarmuudellani olevani sinut poikani diagnoosin kanssa. Olin muodostunut sopivan röyhkeäksi leijonaemoksi, ilman turhaa skeptistä, kyräilevää, päällekäyvää asennetta. Enää en sano, että sopetumisprosessi on valmis, sitä en enää tee. Uskon nyt, että erityislapsen äidiksi kasvaminen on elinikäinen prosessi. Ja enää ei ole vauvakuumettakaan. Nämä epätäydellisen täydelliset kaksi alkaa tuntua päivä päivältä parhaimmalta ratkaisulta, sopivimmalta lapsimäärältä.

Kuitenkin, voin aivan täysin käsi sydämellä sanoa, että enää en kelaa Eemin syntymähetkeen ja mieti lasta normaalikromosomistolla. Enää ei kirpaise katsella Sairaalaa ja katsoa, kun äidit synnyttävät peruspalleroita. Ei, se ekstrakromosomi on meillä, on ja pysyy. Enkä pois antaisi. Eemi on antanut käsittämättömän paljon meille. Poika on kasvattanut minua uskomattoman paljon. Ainakin puolet itsekkyydestäni ja ennakkoluuloistani on tippunut pois. Minusta on tullut suvaitsevaisempi, avarakatseisempi. Olen koettanut oppia pois selän takana puhumisesta, turhasta ihmisten arvostelusta. Koetan antaa kaikkien kukkien kukkia. Uskon, että Eemi on opettanut minua olemaan parempi ihminen. Täydellistä hän ei minusta pysty tekemään, kuka sitä haluaisikaan, mutta vähän paremman kuitenkin. Aika upean opetuksen olen lapseltani saanut, eikö vain?

Celine Dionin New day has come ( http://www.youtube.com/watch?v=16cRKh780n0 ) on kuin tehty ajatuksistani Eemille. Ihme, jota odotettiin kauan. Enkeli.

I was waiting for so long
For a miracle to come
Everyone told me to be strong
Hold on and don't shed a tear

Through the darkness and good times
I knew I'd make it through
And the world thought I had it all
But I was waiting for you

Hush, love

I see a light in the sky
Oh, it's almost blinding me
I can't believe I've been touched by an angel with love
Let the rain come down and wash away my tears
Let it fill my soul and drown my fears
Let it shatter the walls for a new, new sun
A new day has...come

Where it was dark now there's light
Where there was pain now there's joy
Where there was weakness, I found my strength
All in the eyes of a boy

Hush, love

I see a light in the sky
Oh, it's almost blinding me
I can't believe I've been touched by an angel with love
Let the rain come down and wash away my tears
Let it fill my soul and drown my fears
Let it shatter the walls for a new, new sun
A new day has...come


Ps. nyt se on sitten esikoisellakin diagnoosi: H53.0, ihan vaan laiska silmä. Mistäs saatais mullekin? ;)

torstai 18. helmikuuta 2010

Aina on joku kuume!

Uutta Facebook-ryhmää lainatakseni: naisella on aina joku kuume. Viimeisen vuoden aikana sykleissä havaittu seuraavia: JÄRKYTTÄVÄ vauvakuume, lastenvaatekuume, sisustuskuume, kenkäkuume, omavaate-kuume, asustekuume, treenivaatekuume. Päällä on enää kenkä-,omavaate- ja asustekuume. Päätin esitellä kenkäkuumeen viimeaikaisia tuotoksia, sekä helmiostokset kampaamosta. Mainittakoon, että kaikki ovat ale-tuotteita. Kovin kovin harvoin ostan mitään "täysihintaista".





Nilkkurit, Aleksi 13 & Avokkaat, OIS, Aleksi 13









Pakollinen teinix-vahvistus kenkävalikoimaan, Spirit Store, Aleksi 13








Saappaat, SOKOS






Sekä surkean päänahkani pelastaja: Bio + original, special shampoo. Hilseshampoona mainostettu, mutta myyjätäti sanoi tämän tepsivän lähes kaikkiin hiuspohjan ongelmiin. Minullahan kutittaa ja tekee vaikka mitä. Ja jo kahden pesun jälkeen huomasin eron, uskomatonta.

Minulla on myös nopeasti likaantuvat, sekä helposti takkuuntuvat hiukset. Kun kampaamotäti suositteli Bonacuren hiuksiin jätettävää hoitoainetta, melkein nauratti: tuohan menee koko pullo kerralla. Minun hiukseni kun muistuttavat pesun jälkeen yhtä tuhnupalloa, jos ei hoitoainetta laita. Skeptisenä ostin, mutta sehän toimi! Ei tarvinnut laittaa paljon ja selväksi lähti ilman kyyneleitä. Halleluja. Ja vielä kaiken lisäksi: tuoksuu TAIVAALLISELLE! Tuoksufriikki kiittää.


keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Kaaosteoria

Minä tungen kaiken kaappiin toivoen, että ovi pysyy kiinni. Kenkäkaappini: kaaos, vaatekaappini: kaaos. Korujani olen säilyttänyt kesät talvet sulassa solmussa parvekkeella sijaitsevassa arkussa, tämä on ainakin yhtä ystävääni suuresti naurattanut. Kun kerran kolmenkymmenen asteen pakkasella, pimeässä koetin etsiä korvakoru-kaulakoru-rannekoru -settiäni, mulle riitti. Ja kun löysin kiiressä treenaamaan lähtiessäni vain toisen parin treenikengistä, mulle riitti.


Mies ehdotti Raja Market -käynnillämme ilmeisesti ruuvien sun muiden nippeleiden säiltykseen tarkoitettua, ei niin kaunista, hervottoman kokoista boksia. Repesin nauruun, mutta hyväksyin kuitenkin miehen idean. Ei se ainakaan pahempaan suuntaan voinut tilannetta viedä! Mies oli salaa asentanut ja vielä kuskannutkin korut paikoilleen. Itse jouduin nuo isoimmille kaulakoruille tarkoitetut naulat laittaa, vihjailuistani huolimatta. Tältä tämä rumassa paketissa oleva epäjärjestys näyttää. On meinaan korut paikoillaan, vaikkakaan ei niin söpösti!



Saanko esitellä insinöörinavovaimomaiset ratkaisuni, kadehtikaa!








Ja ne sikinsokinkengät: katsokaa! Vaikkakaan tässä eivät ole kaikki. Mutta ne loputkin on ihan siististi. Uskokaa tai älkää.








Mihinkäs se kissa karvoistaan pääsee. Vai pääsisiköhän se, edes pikkaisen?

Hei hou, tästä lähtee!

Kauan tätä on mietitty, kauan on päätöstä kypsytelty. Nyt ollaan tässä: oma blogiurani on avattu!

En osaa luvata mitä tulee. Elämäni pyörii temperamenttisen esikoispoikani ja erityisen down-poikani ympärillä. Pitäähän tuota isointakin elämäni miestä pitää pyörteissä mukana. Muutoin kiinnostukseni pyörivät treenauksen, vaatteiden, ystävien ja tyttömäisten, turhamaisten hömpötysten ympärillä.

Tervetuloa mukaan!